Maanantai 16.3.09. Mukavan harmaa kevätpäivä.

Gunnarilla on kohonnut verenpaine ja tilannetta seurataan mittaamalla paine joka 3. päivä. Lääkäri tulee vasta kuun lopussa ja siihen asti on tarkoitus odottaa ja katsoa. Minua huolestuttaa ja olen ilmaissut huoleni sähköpostitse omalle hoitajalle. Toivon, että asiasta neuvotellaan lääkärin kanssa pikimmiten, mutta hoitokodilla on omat tapansa kuin myös tietoisuus vastuustaan, joten omaisille jää oman mielen rauhoittaminen ja tilanteeseen luottaminen.

Danielan kanssa iltahetki nukkumaanmenoineen onnistui ja varmasti molemmilla oli yhteisestä illasta hyvä mieli.

Ostin eilen kirpputorilta 6 klaffituolia kympillä. Tervetuloa kesä ja yhteiset ruokailuhetket! Nyt on millä istua. Ovat vain hieman siivottomassa kunnossa ja nyt odotan sopivan aurinkoista päivää kunnostuspäiväksi.

Tietulli taisi olla viime viikolla uutisaiheena. Bangkokissa oli siellä täällä matkamme varrella ”tulliasemia”, jollaisen rakennusvaiheesta kuva vieressä..

Lauantai 14.3.09. Kaunis, aurinkoinen kevätpäivä.

Teen lähtöä hoitokotiin, jossa ajattelen olevani muutaman tunnin. Illalla on harvinainen tapaaminen, olen iltaseuralaisena Danielalle ja laitan hänet myös nukkumaan. Nähtäväksi jää miten siinä onnistumme.

To 12.3.2009. Tämäkään kevättalvi ei poikkea säiden vaihteluiden puolesta edeltäjistään, mutta siinä missä säät ovat arvaamattomia linnut ovat vakaampia. Lokki, tuo taivaan kaunis kaartelija ja ihana ääntelijä, on taas kertomassa uuden kesän tulosta. Lokkien paluu ja ääntely korkealla taivaankannella on aina yhtä tervetullutta ja ihanaa kuultavaa. Mutta pihalinnut ovat olleet kovin näkymättömissä kuluneen viikon aikana.

ma 16.2.2009 klo 18:30 -5,9 astetta, vuosi takaperin oli samoissa lukemissa eli heti aamulla -9,9.

Tänään hoitokodissa kaikki suht ennallaan. Gunnar oli hiljainen, mutta oli jossakin vaiheessa muutaman päivän aikana ollut toisenkinlainen, koska hänen huoneestaan oli poistettu naulakko, jota hän omahoitajan mukaan oli pitänyt keihäänä. Tällainen viesti satuttaa minua puolisona, mutta taas tulee heti mieleen toinen puoli, kuinka paljon sattuu muistisairautta sairastavaa henkilöä olla erossa omaisistaan, rakkaistaan, tutusta ympäristöstään, omasta elämästään.
Elämä vaatii meiltä kaikilta melkoisia vahvuuksia.
 
Hiihtoloma on alkanut ja monet ovat lähteneet matkoille, niin myös lapsenlapset Ina, Tua ja Kea. He lähtivät lauantaina famun ja fafin luokse Kanarialle. Kun heidän äitinsä 80-luvulla tapasi heidän isänsä ja he lähtivät kuukaudeksi "etelään", ei vielä famun ja fafin luokse, vaan tuolloin puolison äidin ja isän luokse, niin silloin jäin surussani "rannalle ruikuttamaan" ja ostin ikävää lievittääkseni tai sen aina muistaakseni ranskalaisen merimieshatun.

Hiihtolomalla, jos koska, voimme huokaista Jumalan puoleen:
Siunaa Herra kotini, anna sille armosi, anna olla enkelein, vartijana kodillein!

Ystävyys on kuin pikkuinen ukko, jolla on taskussa avain ja lukko.
Sillä se sitoo ystävät yhteen, niin kuin maamies pellolla lyhteen!

Ei se, että on kuva halaamisesta silloin ja toinen tällöin tarkoita etteikö olisi ollut myrskyä. Myrskyäpä hyvinkin! Albumi, josta poimin Hietaniemi-kuvan on irtolehtinen, koska erään eron yhteydessä jaoimme kummallekin omat sivut sen mukaan kumman kuvia niissä oli enemmän.

La 14.2. - ystävänpäivänä - sää on klo 14 valoisan harmaa talvisää -4,5 astetta.

Huokaa sydän, mutta älä halkee!

Tänään (ti) olin hoitokodissa klo 15.30-18. Gunnar oli tv:n edessä istumassa ja asetuin mukavasti viereen. Meidät kuitenkin houkuteltiin mukaan jumppaan, jossa Gunnar ei viihtynyt, vaan halusi "kotiin" eli huoneeseensa. Menimme sinne. Perillä hän oli hengästynyt ja kuin viimeisillä voimillaan asettautui sängylle (hän ei ole aikoihin istunut keinussa ja muutenkin tuntuu siltä, että hänen voimansa ovat aika lopussa, hän ei osaa mennä sängylle niin, että mahtuisi jalat suorina makaamaan, vaan asettuu aina liian aikaisin ja liian "alas"). Kysyin mikä on olo, mutta SE ON AINA IHAN HYVÄ, vaikka mikä olisi. Hän oli siinä sängyllä ja minä laittelin uusia kuvia kaappien oviin. Sitten luin, tein huoltotoimet ja harjasin hiuksista pois lääkkeen aikaasaamaa hilsettä. Huoltotoimien jälkeen otin esille termarin ja dominokeksejä. Hän ei osannut/jaksanut istua vuoteen laidalla, vaan meni aina makuuasentoon. Minä istuin keinutuolissa ja laulelin laulukirjasta joitakin lauluja. Hän oli hyvin väsyneen oloinen, mutta onnellinen siitä, että olin hänen kanssaan.
Järjestelin vaatteet järjestykseen hyllyissä. Nyt oli taas istuintyynyt teillä tietymättömillä.

Minä olen ottanut tavakseni tulla kotiin "porstuan" kautta eli käydä jossakin, vaikkapa kaupassa matkan varrella. Näin saan jätettyä taakseni suurimman surun ja ikävän. Ja tässäkin olen taas meistä kahdesta se onnekkaampi. Gunnar joutuu kantamaan omaa ikäväänsä kaiken aikaa yksin ja "vieraassa ympäristössä".

Ti 10.2. aamusella oli pakkasta -4,5 astetta. Päivästä ei näytä sään puolesta tulevan eilisen veroinen, mutta ihana luonnonilmiö oli aamupäivällä pihalla - kaksi valkohäntäpeuraa ruoanhaussa. Jos olen oikein tulkinnut netistä poimimani tiedon metsästyskaudesta, niin se oli 27.9.-31.1. ja nämä kaksi ainakin välttyivät tällä erää saaden tuottaa meille iloa ja joillekin harmia kevään ja kesän kuluessa.

Kynttilänpäivänä kirjattuja eilisen hoitokodissa käynnin jälkeisiä ajatuksia
Vuosia sitten erään rippikoululeirin "diakoniapolulla" sain tehtäväkseni esittää dementiaan sairastunutta iäkästä naispuolista henkilöä. Ihmettelin, miten se tapahtuu, kun en tiedä siitä sairaudesta mitään. Sain neuvoja, joiden avulla muokkasin itselleni roolin, jossa palasin nuoruuteni muistoihin etsien sulhastani Helsingin asemalta, jonne olimme tehneet treffit joskus sota-aikana. Tehtävän jälkeen palauduin taas omaksi itsekseni.Olisipa oikeassa elämässäkin yhtä helppoa! Kuinka mielelläni antaisin terveen elämän lahjaksi omalle kullalleni. Sääli on sairautta ja heikkous veren vähyyttä, ja tässä tilanteessa voisi altistua myös itsesäälille. On kuitenkin pyrittävä löytämään keinoja joilla selviytyy eteenpäin, koska eteenpäin on elävän mieli.

Mahdotonta on tietää minkälainen on muistisairautta sairastavan ihmisen mieli, mitä hän tuntee, mitä kaipaa, kuinka tuntee, kuinka kaipaa. Hoitokoti on hyvä ja varmasti paras paikka puolisolleni, mutta ulkoiset puitteet eivät voi parantaa sisäisiä haavoja. Hän on alati murheissaan. Eilen hän sanoi, että ei ole mitään. Omahoitajalta kuulin, että Gunnar oli muutama aika takaperin itkien kertonut rukoilleensa Jumalaa lyhentämään omaa elämäänsä.
Syvissä vesissä kynnetään.

Kynttilänpäivänä 8.2.2009,
harmaa päivä, +2,5 astetta klo 18.

Vertailun vuoksi kuvia menneeltä ajalta, 40-luvun Helsingistä ja ympäristössä. Kuvissa äitini Taimi ja hänen äitinsä Aino.

pe 6.2.2009 15:58:21, -2,1 astetta.

Mitä muuta tästä päivästä? Harmaa päivä, mutta hyvä ilma. Ulkona oli rauhallista kävellä - melkein tunnin lenkillä ei tullut vastaan yhtään autoa eikä ihmistä - ei edes pilkkille menijöitä.

Aika tavaran nauttii on yksi niistä sanonnoista, joita anoppini ahkerasti käytti laittaessaan talteen jotakin turhalta tuntuvaa pahan päivän varalle.

Eräänä päivänä, yli neljännes vuosisata sitten, kävi ovellamme puolalainen taulukauppias. En juurikaan voi sanoa olevani heräteostaja, mutta silloin jokin pani ostamaan taulun, joka esitti kahta nauravaa vanhaa ihmistä. Heti oven suljettuani kaduin kauppoja. Kuvatut ihmiset olivat liian iloisia - ilossaan ja olossaan liian paljon meistä poikkeavan näköisiä. Kuva oli suorastaan ruma, se ei sopinut meidän maailmaamme.
Mutta jokin kuvassa kiinnosti. Se antoi alitajuntaani jonkinlaisen signaalin tavoittelemisen arvoisesta vanhuudesta.
Tällaiseen muikean mukavaan olotilaan emme päässeet. Ehkä se ei olisikaan ollut meidän juttumme.

ma 2.2.2009 22:44 -6,9 astetta, ti aamulla pakkanen kiristinyt, klo 8 maissa -8,9 astetta

Muutamaan päivään en ole ennättänyt tutkimaan ajatuksiani tai ajatella elämääni. En ole myöskään ennättänyt aivan ajan kanssa miettimään puolisoani, hänen eloansa ja oloansa, hänen sanojaan, ilmeitään, olemustaan. Ajatusten kokoaminen on minulle tärkeätä, se auttaa jatkamaan ja jaksamaan. Kiire etäännyttää itsestä ja toisesta. Tällaisina kiirepäivinä yöt lyhenevät, päivät pitenevät ja lukemattomien lehtien pino sen kun kasvaa.

Nyt on ollut vientiä liiankin kanssa. Kaikenlaiset pienet ja isommat asiat ovat vieneet ajan jokseenkin tarkkaan. Sunnuntai-aamun aurinko kirvoitti kuitenkin ottamaan muutaman kuvan pihalla risteilevistä jäljistä ja auringon kaunistamasta lehtimetsiköstä.

Eilen klo 21 jälkeen Ramses-koira otti ritolat tai muuten vain katosi. Sitä etsittiin puoleen yöhön asti. Monenlaiset tunnetilat risteilivät mielessä ja oli vaikeata asettua nukkumaan. Naapurissa oli valvottu kotiinpalun toivossa odottaen ja ikkunasta tähyillen pitkälle puolen yön jälkeen. 

Heräsin neljältä. Menin ovelle kutsumaan kevyesti Ramsesta. Ei ääntä, ei liikettä. Palasin sisälle. Hetken päästä kuulin tavallisuudesta poikkeavan kopsahtavan äänen yön hiljaisuudessa. Menin uudelleen ovelle katsomaan ja siellä, talon nurkalla Ramses istui ja katsoi kiinteästi minuun. Outo tilanne ja outo tunne. Kutsuin koiran sisälle, pukeuduin ja veimme yhdessä Bonon kanssa Ramseksen omaan kotiinsa. Toivoin, että se olisi mennyt heti ilmaisemaan itsensä ja tuottanut perheelleen samanlaisen ilon ja kiitollisuuden tunteen, mitä minä sain kokea, mutta väsyneenä ja kylmissään se oli jäänyt yksin nukkumaan eikä sen kotona olosta tiedetty mitään ennen kuin Petteri oli aamulla melkein kompastunut karvamyttyyn mennessään ikkunaan katsomaan olisiko koira näköpiirissä.

Kadonneen löytymisen tuottamaan tunnematkaan kätkeytyy monia mahdollisuuksia.

la 31.1.2009 16:31

Tänään oli aivan ihana pakkassää. Aamusella -13,9 astetta, mihin vielä auringon nousun myötä tuli muutama aste lisää. Pihalintujen äänien ja hiljaisuuden taustalla kuului tasaisin välein mereltä kantautuva laivan sumutorven monotoninen ääni, joka minun korvissani on jotenkin aavemainen. Sään kuulaus sai innostavalla tavalla havaitsemaan luonnossa tapahtuneita muutoksia. Pajut ovat saaneet kissojaan ja koivut urpujaan.  Koiria ei innostanut talven törröttäjiä tutkimassa olleen kauriin jäljet, vaan kohde löytyi kuusien alustoilta, ehkäpä siellä oli pupunpapanoita.

Hoitokodissa on nyt surullinen mies. Eilen hän pysäytti hoitajan sanoen: "Anteeksi, saanko häiritä. Voitaisiinko soittaa vaimolle?" Toissapäivänä hän oli itkien ja kysellen etsinyt minua. Tavatessamme hän kertoi, että rintaa aivan sattuu, kun hänellä on niin ikävä. Ehkäpä juuri se ikävä panee jatkuvasti hokemaan en tiedä, en tiedä... Korostuneen ikävän taustalla saattaa olla viime lauantain kotikäynti ja aikaisemmin saatu tieto siitä, että olen lähdössä matkalle tai molemmat. Mene ja tiedä?

Tänään on ollut sisähommia ja illalla on tiedossa vauvauintia. Huomenna alkaa yhteisvastuukeräys ja siihen liittyviä vapaaehtoistehtäviä.

ke 28.1.2009 21:22, -0,6 astetta.
Harmaan päivän lintulautabongaus: muutamia mustarastaita

Puolisoni isän eli Kalle-vaarin (Karl Arttur k. -75) nimipäivä

Uutta roolia etsimässä

Meidän suvussa naiset ovat aina tienneet missä kaappi seisoo ja kenen taskussa on kenenkin tahto.

Tällä asenteella ei tule ongelmia itsen kanssa tai suuri ego ei niitä tiedosta, mutta muiden kanssa saattaa sitä vastoin tulla ongelmia tai niitä voi muille aiheutua. Perintönä saadussa roolissa on kuitenkin ollut turvallista elää. On aina tiennyt oman paikkansa ja tehtävänsä –  olla vahva ja tietäväinen.

ti 27.1.2009 23:33:11, mittarissa -1,1 astetta. Titityy, titityy kuului tänään keskipäivällä jo meidänkin pihapiirissämme!

Parempi taipua, kuin taittua!

Ihmisluonto, ja luonto yleensäkin, on ihmeellinen. Yllättävän ja vaikean elämänmuutoksen keskellä useimmiten löytyy jonkinlaisia uusia väyliä elämän virralle, joka alussa on kuin hallitsematon tulvavesi, täyttä kaaosta. Omalla kohdallani paineen tasaannuttua voimavarat ovat alkaneet hiljalleen palautua ja olen alkanut erottaa asioita toisistaan. Vanhan rukouksen sanoilla sanottuna: ”Jumala! Anna minulle voimia muuttaa elämässäni se, minkä voin, anna rohkeutta hyväksyä se, mitä en voi muuttaa ja anna viisautta erottaa nämä toisistaan”.  Painetta tasaamaan tarvitaan usein myös ulkopuolelta tullutta apua ja siinä vertaisryhmä on hyvä. Hoitokodin oma vertaisryhmä on vielä parempi, koska puitetekijät ovat samat ja muutokset puolin ja toisin ovat aidosti ja oikeasti mahdollisia. Kevään ryhmä alkoi tänään!

  Tänään, Luojalle kiitos, ilta on aamua viisaampi!

to 22.1.09 23:55, mittarissa –0,8 ja lunta on maassa jo sen verran, että olisi voinut harkita suksien esille ottoa. Toinen asia sitten on, ennätänkö hiihtämään tänäkään talvena ennen lumen sulamista. En juurikaan ole sen asian harrastaja, mutta aina välillä saatan nostaa sukset vajasta talon seinustalle muistuttamaan olemassaolostaan.

Kyllä hiihtämistäkin on tullut kokeiltua ja hiukan harrastettuakin.

Ihan varhaislapsuudesta ei löydy hiihtoon liittyvää muistikuvaa. Saattaa johtua siitä, että Helsingissä ei kaikkialla ollut sopivaa hiihtomaastoa, eikä minulla kyllä ollut omia suksiakaan. Kansakoulussa hiihto oli pakollinen talviurheilulaji ja sitä varten sai koululta lainaksi sukset, ellei niitä omasta takaa ollut. Sukset kainalossa tai olalla, miten kullakin, sitten menimme yhtenä joukkona Aleksis Kiven koululta Eläintarhaan ja siellä uimastadionin maastossa hiihdimme muutamat kierrokset ja taas sukset olalla koululle. Matkaa itse hiihtopaikalle oli sen verran, että into ehti sammua moneen kertaan matkan aikana.

Myöhemmin, kun muutimme Espooseen, löytyi tie jo vapaaehtoisesti Akilleksen laduille, joissa valittavana oli 5 tai 10 kilometriä murtomaata. Sitten tämäkin loppui, kun puolisolla varvas murtui ja jäi oireilemaan tehden lajista vastenmielisen. Ja nyt siis sukset välillä pääsevät talon seinustalle odottamaan kevätaurinkoa.

Tunteellinen siili

Oi, sanoi siili,
olen tunteellinen siili,
olen hyvä, kiltti, hellä.
Ja kelläpä, kellä
on vastaansanomista?

Se vain on surullista,
että piikkikuoren alla
siilin hellyys piili.

Oi, sanoi siili,
olen surullinen siili,
niin yksinäinen jotta!

Ja se on aivan totta:
Se yksinänsä eli
ja piikein piikitteli,
ja piikkikuoren alla
sitten itkeskeli.

Kirsti Kunnas

ma 19.1.2009 22:58, lunta maassa, asteita  -0,3 

Erään tutkimuksen mukaan dementoituneen henkilön haasteellisen käyttäytymisen yleisimmät ilmenemismuodot ovat levottomuus, aggressiivisuus ja toistuva kysely, myös lähteminen, huutaminen, eritteillä sotkeminen, hoitotoimintojen vastustaminen kuuluvat joukkoon, sekä erilaiset yksittäiset ilmenemismuodot.

Tuntunee tutulta ja haasteetta riittänee - nimittäin ihmiselämän kaikkina ikäkausina - sillä lista voisi olla myös kuvausta päiväkodeissa, kouluissa, työpaikoilla tai julkisissa tiloissa esiintyvästä haasteellisesta käyttäytymisestä.

Tänään, su 18.1.2009 16:05 hämärtyvässä pihapiirissä on ohut kerros vastasatanutta lunta ja asteita –0,5

Ensin työ, sitten leikki

Olen tänään lorvinut tietokoneella ja tehnyt tuttavuutta sukulaisiin ja tuttaviin, joita tapasin face book suomi –sivustoilla. Näkemästäni innostuneena kirjauduin sisälle, mutta sitten meni pupu pöksyyn ja järki päähän ja peruin koko asian.

Mikä sopii yhdelle ei välttämättä sovi toiselle

to 15.1. 10:56 + 1,1, kuuraa maassa; kaksi närheä on liittynyt lintulaudalla vierailevien mustarastaiden, tikkojen ja harakoiden joukkoon

Katsoin aamusella dokumentin Hollywood-ohjaaja M. Night Shyamalanista. Aika kiintoisaa ja hämmentävää katsottavaa, jota en voinut lopettaa kesken.

Eilen illansuussa oli yhteisvastuutoimikunnan kokous, joka viimeisteli helmikuun alussa käynnistyvää keräystä seurakunnassamme.
Alla tarkempaa tietoa teemasta.

Vuoden 2009 Yhteisvastuukeräyksen teema on edelleen Työ ja osallisuus. 

ke 14.1. 14:23 + 3,9, laskeva aurinko heittää vaakasuoria säteitään puitten lomasta pitkin pihapiiriä

Joskus suunnitelmat muuttuvat hyvin ikävällä tavalla, ja joskus taas harmillisella tavalla.
Tänään kohdallani harmillisella tavalla, josta loppujen lopuksi saattaa seurata jotain hyvääkin.
Mene ja tiedä - elämä kun kaiken aikaa kaikkien elollisten kohdalla on vaiheessa ja mahdotonta on tietää mikä asia mihinkin johtaa. Jos harmistuksen kohdatessa mikään ei tunnu miltään, ei muutostakaan tapahdu. Jos harmistus taas liikauttaa jotakin sisikunnassa, muutoksen mahdollisuudet ovat olemassa, jopa asioita eteenpäin vievään hyvään suuntaan.

Miksi sitten harmistuin?

Olin sunnuntaina puolisoni luona. Koti-ikävä oli vallannut hänet eikä hän saanut mielestään kuvaa siitä, miten hän on kotona kaffella, syö kaksi leipää ja siirtyy sitten katsomaan telkkaria.
Sovimme, että hän tulee keskiviikkona kotiin. Iloitsin päätöksestä. Ajattelin, että pullantuoksuinen koti olisi varmasti mukava asia (vähän mietin vahvistaako liiaksi koti-ikävää). Päätin kuitenkin pitkästä, pitkästä aikaa katsoa onnistuuko leipominen ja niin vierailuun liittyvien tarvikehankintojen listalle lisäsin leivontatarvikkeet.

Sitten vain heti aamusta aikataulun mukaisesti liikkeelle, koti kuntoon, taikina nousemaan, pullat pellille ja ei kun uuniin. Katsoin kellosta. Hoitokodissa ruokailu on aloitettu, kohta ovat autossa, aikataulu toimii. Olisi toiminutkin, mutta toisessa päässä oli tehty suunnitelmaan muutos, josta sain ilmoituksen. Oli ollut hankala aamu. Kullaltani oli kysytty mitä hän haluaa, haluaako kotiin vai  haluaako muuten ajelulle. Oli halunnut muuten ajelulle. 

Tulee mieleen satu pojasta, joka huusi turhanpäiten apua. 

Olisiko voinut olla niin, että alkuperäinen suunnitelma olisi pidetty voimassa? 

No, toki on niin, elämästä kun on kysymys, että kaikki oikeudet muutokseen pidätetään. Näinhän meille on käynyt tämän sairaudenkin kohdalla. Ei tässä mitään uutta ole. Eikä uutta ole siinäkään, että puolisona minulle tuli syrjäytymisen tunne ja paha mieli meidän molempien puolesta. Tähän on saanut tottua tämän sairauden aikana. Tottahan se on, että 45 avioliittovuotta eivät takaa sitä, että tietäisin puolisoni hoidolliset tarpeet, mutta rohkenen ajatella, että totta on sekin, jossa 9 kuukauden asukassuhteella ei vielä tiedä mikä henkilölle itselleen on parasta varsinkin, kun hänellä on vielä oma tahto ja mielipide, vaikkakin sairaus estää mielipiteen selkeätä viestimistä. Silmät ovat sielun peili, puolisolle ainakin. Niistä on oppinut vuosien saatossa lukemaan sitä ”mitä sanotuksi ei saa”.
Vaikka sanat ja ajatus yhdessä voivat tuottaa väärän tulkinnan mahdollistavan lopputuloksen on silmissä vielä suoraa viestintätaitoa. Samaa kanavaa käyttää myös toinen puoliso, lukee minun kasvojani. On hämmentävää ajatella, miten riisutuksi ihminen tulee tällaisessa elämänvaiheessa, ja miten tosia meidän ympärillä olevin tulisi näissä kohtaamisissa olla.

Saattaa olla viimeisiä hetkiä, kun ikkunat ovat auki. Jossakin vaiheessa ne suljetaan ja verhot vedetään eteen.
Mitä toivon puolisoni katselevan, kun hän katselee kuvia sisällään? Hoitoympäristöäänkö, vaiko elinpiiriään ja siihen liittyneitä muistoja? 

Jossakin vaiheessa hoitokoti saa luovutusvoiton, mutta onko tässä jo se vaihe?

ke 14.1.2009 9:41, harmaa päivä, +4,3 astetta

Perjantaina kolme naista, joista yksi on tulkki, lähtevät vapaaehtoiselle (ei rahallista korvausta) matkalle itärajan taakse. Autoon lastattuja tavaroita kirpputorilta valittaessa on ajateltu lämmöllä vastaanottajia, joista suurin osa on kehitysvammaisia lapsia. Tässä vaiheessa lähtijöillä on vain yksi huolenaihe – tullin suhtautuminen, se kun on arvoitus, vaikka valmistelut tehdään ohjeiden mukaisesti.

ma 12.1.2009 21:38 +4,8^oC 

Nyt sairaus kiertää naapurissa kuin loppukesän ukonilma - on päällä ja lähtee pois palatakseen kohta uudelleen. 

Itse alan ehkä olla voiton puolella, ainakin kunto kesti eilisen iltapäiväreissun ja tämän päivän touhut, joista yksi oli lavuaarin putkien puhdistus. Tätä työtä tehdessä tuli mieleen miten talo, auto ja ihminen ovat samanlaisia, vanhetessaan rapistuvat samanaikaisesti ulkoa ja sisältä, eikä siinä pakkelit paljoakaan auta, on vaihdettava myös varaosia. 

Työssä ollessa ei juurikaan ennättänyt tarkemmin katsoa asioiden tilaa. Riitti, kun hoiti peruskuviot ja sai esim. veden taas iloisesti katoamaan lavuaarista (mikä onkin ihana kiitos tehdystä työstä). 

to 8.1.2009 22:45 –0,1 ^oC ja lumisadetta, klo 06:00 oli –12,9 ^oC

Erään lehden jutussa 65 vuotta naimisissa olleelta mieheltä kysyttiin mikä on pitkän avioliiton salaisuus. Hän vastasi, että niin yllättävä asia kuin rakkaus – siinä se salaisuus on. Rakkaus on halu olla toiselle hyvä.
Puolisot asuvat erillään toisistaan, toinen kotona ja toinen hoitolaitoksessa, mutta yhteinen taival jatkuu mm. kirjeenvaihdon välityksellä.

Samaisen lehden toisessa jutussa pariskunta aloittelee yhteisiä eläkepäiviään ja toteaa menneistä työvuosistaan, että neljä vuosikymmentä mennä hurahti.

Ihanaa yllä olevissa tapauksissa on, että toisessa yhteistä matkaa on saatu tehdä pitkään ja vieläkin yhteys toimii, ja toisessa puoli elämänmittaa työssä saa yhteiseksi jatkoksi uusien mahdollisuuksien vaiheen.

Rakkaus – halu olla toiselle hyvä. Rakkauteen kuulunee myös halu tulla rakastetuksi, olla rakastettu, olla rakastettu viimeiseen asti. Olenko minä sinulle rakas – olenko rakas tällaisena kuin olen?

ke 7.1.2009 19:18– 10,5 ^oC

”Naapurin pojat” ovat Ylläksellä ja siellä se auringon kajo on tietysti ihan omaa luokkaansa.
Laitoin kuvan tietokoneen taustakuvaksi, mutta aurinko häikäisi niin, että kuva piti vaihtaa.

Ihan häpeän sanoa, että flunssa jatkuu ja seitsemäs viikko on alkamassa. Olen jotenkin juuttunut voimattomuuden tilaan ja kuivan yskän ja äänen käheyden vaiheeseen, joita säestää keuhkojen rahina. Lisäksi on erilaista särkyä kaikkialla kehossa, nyt myös hampaistossa, joka on tuttu tila sairauden aikana.

su 4.1.2009 11:28 – 9,7 ^oC

Ihanaa on katsella auringon säteitten sävyttämää kuuraista maisemaa, jossa mustarastaat ja tikat ahkeroivat lintulaudalla, ja kiitollisin ja hämmentynein mielin ajatella takana olleita päiviä, joiden näennäisen rauhallisuuden sisälle mahtui monenlaista ja monella tasolla elettyä elämää.

Päivämatkalaisen mietteitä

Mielenkiintoista on se, että kun omalla pihalla katsoo pientä auringonkajoa, jonka kuvittelee olevan iso ja kun lähtee taipaleelle ja näkee silmiä häikäiseviä, todella aurinkoisia mäennyppylöitä, tai sitten hyvin tasaisen aurinkoista seutua, niin saa vaan ihmetellä miten on tyytyväinen siihen omaan pieneen auringonkajoonsa.

Ja toisaalta saa myös ihmetellä sitä, miten toisille ihmisille ”valoa ja aurinkoa” riittää, miten elämä jakautuu epätasaisesti, tai siltä ainakin tuntuu ja sen vaikutelman saa.

Toinen asia on se, mitä ilman jää silloin kun puoliso sairastuu muistisairauteen ja sairaus etenee keskivaikeaan vaiheeseen. Mitä aivan erityisesti kaipaa, tai varmaankin kaipaa monia asioita, mutta päivittäinen kommunikointi, se, että ei ole sitä toista jolle sanoo ihan niitä arkisia asioita, ei ole sitä toista, joka vastaa, tai itse asiassa ei tarvitse edes vastata, kun vain olisi läsnä. No, ehkä ruokahalu kasvaa syödessä, koska sitäkin kaipaa, että toinen tulisi ovesta sisälle ”sillä tavoin kuin ennen”, että saisi olla ottamassa vastaan ja vaihtaa päivän kuulumisia. Jos tätä kaipaamisen arkkua alkaa availemaan, niin kyllähän pitkän avioliiton matkalla on lukematon määrä asioita joita kaipaa, ja suurin niistä on tietysti ihminen itse, hän, joka on siellä salaisuudeksi muuttuneen ihmisen sisällä.

Sairaus alkaa ehkä olla selätetty ja elämä voittaa?

Aloin tänään jo ajatella selkeämmin ja miettiä miten rytmittäisin päivääni. Raamituksia hain mm.koulun lukujärjestyksestä ja työelämän rytmityksestä; työn ja taukojen vuorottelusta. (Jostakin lähiaikoina lukemastani olen ymmärtänyt, että jonkun tutkimuksen mukaan työntekijä käyttää joka päivä 2 tuntia muuhun kuin perustehtävään!!)

No, joka tapauksessa rytmitin päivääni ajatuksen Ensin työ, sitten leikki pohjalta, ja tein ulkona jonkin aikaa halkotöitä sähkösahalla ja kirveellä ja olin ihan tyytyväinen aikaansaannokseeni.

Työn alkuvaiheessa koira karkasi omille teilleen havaitessaan, että reviiriä uhkaa kävelevä pariskunta. Se meni ja haukkui kulkijat, mutta onneksi ei kulkijoilla ollut koiraa mukana, niin ainakin luulen, sillä rähinää ei sen kummemmin syntynyt.

27.12.2008, tavallinen arkilauantai, + 1,5 klo 14.40, aurinko laskee meren ylle

Yksi yö Jouluun !

Tänään palautui mieleen aika jolloin olen kiirehtinyt epätoivoisena etsimään vielä viime tingan lahjoja, sitä edellistä parempaa lahjaa itse kullekin. Tällä palautumalla yritin ehkä paikata nykytilannetta, kertoa itselle, että mukana oravanpyörässä on oltu ja aikaa aikaansa kutakin.

Nykytilanne on oma valinta, josta kuitenkin enemmän tai vähemmän tuntee syyllisyyttä.

Vain muutama päivä ja vuodenvaihteen juhlapyhät ovat takana ja kevät edessä!

Rosolli tuli tehtyä ja ehkä jotain muutakin huomenissa saan aikaan, kuka tietää.

Hevoseton mies on huoleton mies

Olen ollut viimeisen viikon flunssaa sairastava ja tämä tila on tilapäisesti vapauttanut minut
syyllisyydentunnoista, joita tavallinen arki on tulvillaan.

Tänään tosin aloin jo tuntea syyllisyyden kajoa, joka tässä tapauksessa lienee merkkinä
orastavasta tervehtymisestä ja siitä taitaneekin seurata luonnollisena jatkeena se,
että minunkin on aika osallistua ympärillä tapahtuviin jouluvalmisteluihin.