• Kotisivu
• Sivun loppuun
• Arkisto
  • _20-sivu_
  • _19-sivu_
  • _18-sivu_
  • _17-sivu_
  • _16-sivu_
  • _15-sivu_
  • _14-sivu_
  • _13-sivu_
  • _12-sivu_
  • _11-sivu_
  • _10-sivu_
  • _9-sivu_
  • _8-sivu_
  • _7-sivu_
  • _6-sivu_
  • _5-sivu_
  • _4-sivu_
  • _3-sivu_
  • _2-sivu_
  • _1-sivu_
• Vieraskirja

Mari Lindgren s. Pääläinen etunimi.sukunimi@lemonleaves.fi - syntynyt Helsingissä -44 - muuttanut Espooseen -68 - eläkkeelle 1.1.2009 - kolme lasta - seitsemän lastenlasta - puoliso kuollut hoitokodissa ke 18.5.2011

21.4. 12:49:58
Että osaa olla kylmä. Olin "väijymässä" västäräkkiä kuvaan, mutta lennettyään näkymättömiin, pysyi siellä. Kylmän vuoksi pihan ainoa kukkaan ehtinyt krokus oli sulkeutuneena, niin kuin nyt kaikki muukin tuntuu olevan: Rapsulla on oikea takajalka kipeä ja se kulkee kolmijalkaisena, Bono on ihmeissään ja minä otin itsestäni ovilasin kautta kuvan västäräkin korvikkeeksi.

Ma 20.4., kaunis aurinkoinen aamu Elämässä pitää oppia sietämään monia asioita. Minun pitää oppia kestämään Gunnarin tilanteessa tapahtuvat muutokset. Eilen hän oli huomattavasti huonommassa kunnossa kuin kolme päivää aiemmin, mutta kotiin pääsy oli mielessä - jos vain pääsisin kotiin... matten luokse. Kuinka paljon onkaan - ihmisiä, jotka kaipaavat jonnekin, jonkun luokse... - ihmisiä, jotka toivovat tulevansa huomatuiksi, huomioiduiksi, rakastetuiksi... - apua ja läheisyyttä tarvitsevia - kosketusta kaipaavia - lapsia, aikuisia, vanhuksia, sairaita... jotka kärsivät yksinäisyydestä siellä, missä ovat... Kuinka tärkeätä onkaan saada olla lähellä sitä, jota kaipaa, josta pitää, jota rakastaa... Kuinka vaikeata onkaan - lohduttaa, rohkaista, kannustaa - huomata, huomioida, rakastaa - auttaa, hoivata, hoitaa - tuntea, tiedostaa, havaita - asettua hetkeksi toisen asemaan ja kokeilla hänen taakkansa painoa...  ’Herra, milloin me näimme sinut nälissäsi tai janoissasi, kodittomana tai alasti, tai sairaana tai vankilassa, emmekä auttaneet sinua?’

La 18.4. lauantain toivottujen jälkeen aurinkoisella puolella sisällä 27,5, ulkona 11 Sanotaan, että ihminen on juuri niin vanha kuin miltä hänestä tuntuu. Minä tunnen itseni vanhaksi ja näytän vanhalta. Tunnetta vahvistaa vielä se, että innostuneisuus, tuo itselleni tärkeä elämän eliksiiri on kadoksissa. Mistä nopea muutos johtuu, mitä minulle on viime kuukausina tapahtunut? Ansiotyö on täyttänyt 3/4-osaa elämästäni ja sen myötä työn rytmi on tullut osaksi minua. Työssä käyminen, ja kodinhoito sen rinnalla, on kuluttavaa, mutta myös monipuolisesti palkitsevaa. Lokakuun lopulla työelämä vaihtui kotona olemiseksi. Se lienee vahvin muuttava tekijä, jota seuraavat joulukuun alussa alkanut flunssa ja sen vielä olemassa olevat vaikutukset, sekä Gunnarin kotiutussuunnitelmien ja nyttemmin myös kotona käyntien kariutuminen. Nyt olen oravanpyörässä. Yksineläjän vapaudessa. Minua vapaus veltostuttaa, heikentää viretilaa ja vaikutukset näkyvät ja tuntuvat. Gunnar on toisenlainen. Hänellä on aina ollut pää täynnä suunnitelmia ja kaikki tarvittava niiden toteuttamiseen. Jossakin etäällä minussa on heräämässä halu toimia hänen tavallaan.

Pe 17.4. viileä aamu ja harmaa päivä, jossa yritystä kirkastumiseen olemassa Eiliseen sisältyi vaihtelevuutta: vaatevaraston järjestelyä, kirpputorilla käväisy, hoitokodissa oloa, kaupassa piipahtaminen, pihatöitä ja pihaelämää (kuva), sekä muuta iloa ja surua. Hoitokodin kuulumisia Tätä ennen Gunnar on ollut vuorovaikutteinen ma 23.3., vaikkakin sanat sanottiin hiljaisella äänellä ja harvakseltaan. Sitten saman viikon torstaina hän oli täysin muuttunut ja puhumaton. Kuluneen kolmen viikon aikana löytyi sanoja, kun antoi aikaa ja malttoi tarkaavaisesti kuunnella. Eilen hän oli kovin vilkkaalla tuulella ja olisi halunnut sanoa enemmän, kuin mihin taidot riittivät, ja esim. sana koti vilahteli puheessa. Ääni oli kuuluva, nauru herkässä, kun osasin oikeasta narusta vetää, ja myös muussa olemuksessa oli tapahtunut muutosta. Kädet eivät ennättäneet ristiin, vaan olivat liikkeessä ja sormet naputtelivat ja koputtelivat minua, kun makoilimme vierekkäin sängyllä. On ihanaa saada vielä olla oman puolison vieressä ja tähän "turvasatamaan" nukahdin muutamaksi minuutiksi sormien tutkimusmatkasta huolimatta. Illansuussa pihalla oli pihalla vilskettä ja vipinää, kun naapurusto koirineen oli hetken aikaa koolla. Velkaantuneena nuorena Myöhemmin illalla sain aiheen pohtia elämääni velkaantuneena nuorena. Ensimmäisen työni jouduin etsimään ollessani 14-vuotias. Äiti antoi etsimisaikaa kolme päivää. Sain paikan tehtaasta neuleiden pakkaajana ja siitä työstä pyrin mahdollisimman pian lähetin hommiin, jotka olivat tuohon aikaan nuorten suosiossa. Sisälähetti oli haluttu paikka, jota ei ollut kovin helppo saada ilman suhteita. Sain ulkolähetin paikan Bulevardin ja Mannerheimintien kulmauksessa olevasta kopiofirmasta. Tuohon aikaan liikennettä ei päivisin ollut ruuhkaksi asti ja siksi oli mahdollista käydä ruokatunnilla kotona. Siitä ruokatunnista tulikin minulle oikea velkaloukkutunti. Kotioven molemmin puolin oli bussipysäkki ja pysäkkien tuntumassa toisella puolella maitokauppa ja toisella puolella radioliike. Avasin molempiin tilin. Toisesta ostin milloin mitäkin hyvää syötävää, kuten purkillisen lakkahilloa tms., ja toisesta aluksi levysoittimen ja myöhemmin äänilevyjä, joita kertyi ihan mukava kokoelma. Palkkapäivänä ei jäänyt ropoakaan käteen eikä raha aina riittänyt laskujenkaan hoitoon. Bussilippu oli aina ykkösenä ja heti seuraavaksi oli tarkoituksena hoitaa kauppoihin velat, mutta usein oli tilanteita, että en pystynyt hoitamaan/halunnut hoitaa maksuja sovitusti ja silloin piti lusmuilla ja olla mahdollisimman näkymättömissä tai käydä kertomassa milloin mitäkin verukkeita. Näissä pikkukaupoissa velkaantunutta kohdeltiin lempeästi, mutta myöhemmin, kun velkaannuin myös tunnettuun vaatetusliikkeeseen, jouduin ajan kanssa kyllin ahtaalle miettiäkseni omaa rahankäyttöäni. Velkakierre, jossa olin ja elin oli aika rankka ja verotti paitsi mainettani, myös itsekunnioitustani ja itsearvostustani. Toivoa ei silti kannattanut menettää, sillä kantapään kautta on tämänkin oppi mennyt  perille!

To 16.4., -1,9 astetta, mukava kuiva keli kulkea koirien kanssa aurinkoisessa aamumetsässä Kaksin aina kaunihimpi Vieressä kuva Bangkokin eläintarhan kirahveista. Kirahvi (giraffa camelopardalis) on korkein maanisäkäs. Kirahvit elävät pienissä laumoissa ja niillä on arvojärjestys. Laumaa johtaa täysikasvuinen uros. Vaikka ajattelen usein miten minusta on tullut tällainen uikuttajaruikuttaja, niin kuitenkin haluan ymmärtää itseäni ajatuksella "kaikella on aikansa". Nyt on aika mennä ja olla rikki. Ja jos hyvin käy, tulee myös eheytymisen aika. 47 yhteistä vuotta - se on verraten pitkä aika kasvaa yhteen, mutta kasvaa ihmiseksi toinen toisellemme, se matka jäi meiltä kesken. Molemmat ymmärsimme liian myöhään (mutta ymmärsimme) ottaa vaarin Paavalin kehoituksesta "toinen toisenne kunnioittamisessa kilpailkaa keskenänne". Ihminen tarvitsee ihmistä voidakseen tulla ihmiseksi ja avioliitto kaikkinensa tarjoaa tälle matkalle parhaimmat mahdollisuudet.

Ke 15.4., puoliltapäivin harmaus muuttui auringonpaisteeksi ja klo 19 aurinkoisella puolella taloa oli ulkona +18 ja sisällä +28 astetta. Mukava sattuma - alla kaikki kolme lasta vierekkäisissä kuvissa ja vieressä kaikki viisi lastenlasta samassa kuvassa. Kuva otettu Tapaninpäivänä 2008. Jotakin pientä Gunnariin liittyen: Vaskulaarinen dementia etenee portaittain ja nyt ilmeisesti Gunnarin tilanteessa ollaan laskeuduttu yksi porras alemmas, jossa kävely, puhe ja ruokailu kaikkinensa ovat heikentyneet huomattavasti. Verenpaine on saatu tasaantumaan uudella lääkkeellä ja kävelyä yritetään saada turvallisemmaksi tänään hoitokodissa vierailleelta kenkäesittelijältä ostettujen ecco-kenkien avulla.

Yläkuvissa kaikki kolme ihanaa lastamme "samassa kuvassa"  - Eva kioskillaan, Rea koirakatraan kanssa ja Peter avaamassa kesän grillikautta. Ti 14.4. harmaatakin harmaampi tiistaipäivä, onneksi, sillä olisi ollut "epistä", jos töiden alettua aurinko olisi helottanut täydellä terällä. ilmat. Muuta pääsiäisen ajasta: Naapurit molemmin puolin sopivat tapaamisesta ravintola Coloradossa Kampissa. Oli virkistävää istua yhdessä hiukan meluisammassa paikassa, jossa lasten äänet eivät erottuneet mitenkään haitallisesti yleisestä äänten sorinasta. Ruoka oli maittavaa ja seura mukavaa. Vieroitus ja häivytys, ajankohtaisia asioita kumpikin Rintaruokinnasta vieroittaminen on tuskallista lapselle ja äidille. Häivyttäminen on sana, jota käytän tilanteestani Gunnarin kanssa. Sekin on tuskallista, ainakin minulle. Hänen kanssaan ollessani en puhu mitään kodista enkä siihen liittyvistä asioista, koska muistikuvat tuovat tuskaa, joiden käsittelyyn meillä ei ole välineitä. Yhteisestä menneisyydestä saatan puhua jotakin, jos huomaan, että tarttumapintaa löytyy, mutta en kodista, johon hänen kaipuunsa on jatkuva ja suuri. Yhteistä tulevaisuutta meillä ei ole tässä ajassa. Meillä on hetki, jossa kulloinkin olemme, tämä hetki. Äitini äkillisesti kuollessa, välittömästi pääsiäispyhien jälkeen 1985, sain huoneentaulun tekstillä: "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon." Jer. 29:11. Ne sanat auttoivat minua eteenpäin silloisen elämäni synkimmästä hetkestä. Tuskin olisin selvinnyt siitä ellei Gunnar olisi ollut rinnallani, vaikkakin sain monesti todeta, että surussaan jokainen loppuviimein on aivan yksin.  Hän oli kuitenkin uskomattoman paljon läsnä ja aina valmiina lähtemään hautausmaalle, jossa kävimme aluksi päivittäin haudan olemassaolon kaikissa vaiheissa. Siinä surussa sain olla  turvallisesti oman puolison tukemana. Nyt kyseessä on toisenlainen suru, suru elossa olevan rakkaan ihmisen vähittäisestä poistumisesta ja hiipumisesta. Yhdistävää näissä kahdessa surussa on suhteen keskeneräiseksi jääminen. Minulla on ollut odotuksia sekä äitini että puolisoni suhteen, odotuksia keskustelevasta ja lämpimästä ajatuksenvaihdon suhteesta. Molemmissa olimme jo matkalla toivomaani suuntaan, mutta matka jäi kesken. Vieroitus tai häivytys - kaikista tapahtumista meillä jokaisella on oma subjektiivinen kokemuksemme. Kokemuksemme muokkaavat meitä omaksi itseksemme. Loppuviimein kasvaminen omaksi itseksi on vaativa laji sekä itselle että kanssaihmisille. Ilman toisen ihmisen kunnioittamista siitä tuskin selviää parhaalla mahdollisella tavalla, ja toisen kunnioitus onkin jo sitten toinen juttu.

La 11.4. aurinkoinen ja melko lämmin sää, mutta mereltä noussut sumu toi kylmää ilmaa jopa niin, että piti kesken renkaiden vaihdon laittaa myssy päähän.
Eilen
-  "alataloon" tuli Tinka koira kahdeksi viikoksi hoitoon ja nähtäväksi jää menevätkö poikien päät sekaisin. Tinka tosin on leikattu tyttö, mutta kokemus on osoittanut, että leikatustakin tyttökoirasta jää hyviä tuoksuja raitille.
- aamusella oli synkistelymieliala ja ajattelin kirjoitella siitä jotakin, mutta sain käännetyksi kelkkani kyläilyvaihteelle, jonne lähdin Petterin perheen kanssa. Palatessamme pysähdyimme huomenna avattavalle Laiturikioskille (ed. viikolla otettu kuva yllä).  Tänään
- Rapsu aloitti punkkikauden
- tapasin sattumalta, tosin vain TV2 ohjelman kautta, Jukka Virtasen joka totesi, että välillä menee masennuksen puolelle, mutta se on vain mielenkiintoista.  Voinenko omalla kohdallani todeta samaa, vai olenko vain melankolinen ihminen?

To 9.4. iltapäivä oli aurinkoinen, mutta viileä
Valkohäntäpeuroja oli illansuussa pihalla ja aiemmin mainitsematta jääneet sepelkyyhkyt kujertelevat joka päivä jossakin näkymättömissä.  Suomalaiset sepelkyyhkyt talvehtivat Ranskassa ja Iberian niemimaalla. Kevätmuutto on maalis-huhtikuussa, syysmuutto syys-lokakuussa. Toukomettinen on 1600-luvulta periytyvä nimitys, jolla on tarkoitettu sekä uuttukyyhkyä (columba oenas) että sepelkyyhkyä (columba palumbus).

Kävin hoitokodissa iltapäivällä, Eva kävi eilen. Minusta Gunnar oli edelleenkin uupunut, mutta nyt myös rauhaton ja malttamaton. Tilannehuumori sen sijaan on tallella. Hänestä oli hauska juttu esim. se, kun pudotin nastan enkä löytänyt sitä ja sanoin, että kyllä se löytyy, kun lähdet kengittä kävelemään.

Maanantaina oli lääkäripäivä ja silloin kerrattiin tilanne: Gunnarin korkeata verenpainetta hoidetaan uudella verenpainelääkkeellä, jonka vaikutus nähdään aloittamisesta kolmen viikon kuluttua. Tarvittaessa peruslääkitystä rukataan sopivammaksi. Vaskulaarinen dementia etenee portaittain ja kyseessä on etenevä sairaus. Nämä olivat ne perusasiat, jotka todettiin, joten parempaan ei olla menossa. Joka kerta käydessäni voin nähdä muutoksia tapahtuneen ja tämä tekee minut kovin itkuherkäksi siellä. Ma 23.3. Gunnar oli viimeisen kerran vuorovaikutteinen ja seurallinen.

To 9.4., puolipilvinen kiirastorstai
Toiset menevät Maltalle, toiset saunaan. Serkkuni menee puolisonsa kanssa Maltalle (saarivaltio Välimeressä, noin 93 kilometriä Sisiliasta etelään = tieto Wikipediasta), minä kävin saunassa. En ole lämmittänyt kuukausiin saunaa. Viimeksi joskus viime kesänä, kun Gunnar oli lomalla ja halusi saunoa, mikä tarkoitti sitä, että hän oli pesuhuoneessa ja saunan lämpö tavoitti hänet sinne. Sitä edeltävä saunominen oli alalauteella istumista ja sinne kiipeämiseen tarvittiinkin apua sekä saattajalta, että valmiiksi piirretty viiva siihen kohtaan, mihin oli turvallista astua.
Saunominen on aina ollut Gunnarille tärkeä asia. Sauna on ollut puhdistautumisen paikka milloin mistäkin palattua. Saunan lämmittäminen on kuulunut hänen tehtäviinsä. Viimeisillä lämmittämiskerroilla olikin ihmetyksen paikka, kun saunamme muistutti aina savusaunaa, ja siinä vaiheessa viimeistään alkoi valjeta, että jotakin on vialla.

Ke 8.4., Suoma, Suometar, Rea. ONNEA REALLE!
Eilisen harmaa päivä ei haitannut sinisorsien kevätkisailua. Tässä kuva-arvoitus: montako sorsaa näet 1. kuvassa, entä montako toisessa?

ti 7.4., perinteinen harmaa kevätpäivä Eilen hoitokodissa oli ehtoollinen.  Surullista miten liukuhihnalla ja helppoheikkimeiningillä voi ehtoollisen jakaa.  Tosin Martti Luther Vähä katekismuksessa opettaa, että Ehtoollisen olemus perustuu Kristuksen työhön, ei ehtoollisen jakajaan tai vastaanottajaan. Oikean ehtoolliselle osallistumisen edellytys on usko, joka merkitsee Kristuksen sanaan luottamista. Mutta, mutta... Kysymys on myös toisen ihmisen kohtaamisesta ja tämä kohtaamisen sisältö ei ollut saniteettitilassa tapahtuva huolto, vaan siinä oltiin Jeesuksen asettaman pyhän aterian äärellä. Aivan häpesin entisen työnantajani, luterilaisen kirkon, edustajan toimintaa, jo toisen kerran lyhyellä aikavälillä. Viime viikolla kuulin palautteena, miten luterilaisessa seurakunnassa saa olla yksin surunsa kanssa, virastossa ollaan viileitä ja sanomakelloja kuunnellaan avarassa kirkossa yksin ilman yhdenkään ihmisen läsnäoloa. Kokija kuuluu itse ortodoksi seurakuntaan.  Pitäisikö piiloutua kliseen taakse sanomalla vaikkapa - yksin synnytään, yksin kuollaan, tai vastapuolellakin on vain ihminen. Niinpä niin. Paljonko se lohduttaa, jos tuntee jäävänsä ulkopuolelle yksinäisyyteen niissä hetkissä, joissa on oikeus lähimmäisenrakkauteen, siihen, mitä kirkko opettaa?

Ma 6.4. Harmaa päivä, jota mukavasti virkistää pihapiirin uudet tulokkaat, sinitiaiset ja peipposet. Vaikka sinitiaiset eivät ole muuttolintuja niitä ei ole koko talvena näkynyt lintulaudalla. ----- Viime viikolla aloin taas kerran pohdiskelemaan Gunnarin taustoja. Hän on aina ollut oman tiensä kulkija ja tämän sairaudenkin kaikissa vaiheissa sama lannistumattomuus on mielestäni selkeästi havaittavissa. Löytyisikö selitys taustoista? ----- Gunnarin isä oli suomenruotsalainen Helsingistä ja äiti suomalainen Mikkelistä. Isän puolen suvulla (Karl Artturin lisäksi äiti, Eda-veli ja Lissi-sisko) oli ymmärtääkseni vaikeuksia hyväksyä savolaista maalaistyttöä miniäksi, vaikkakin Olga Amanda harrasti näyttelemistä Vallilan kesäteatterissa. Gunnarin molemmat vanhemmat olivat melko räiskyviä henkilöitä, mutta varsinkin äiti. Puhuttiin, että äidin puolelta suku on tullut Puolasta. Jossakin vaiheessa puheista tuli totta, kun Orbinskin sukuseura perustettiin ja sukututkimus eteni. Alla lainauksia eri lähteistä. ----- Amanda Hyötyläisen (Gunnarin mummo)  isä Aleksanteri Orbinski (1848-1889) oli Matti Heikki Orbinskin (1820-1852) poika. Tämä taas Anton Fredrik Orbinskin (1794-1861) poika. Antonin isä oli majuri ja Ruotsin Kuninkaallisen Miekkaritarikunnan ritari Carl Johan Orbinski (1757-1810), jolla oli pelkästään aviottomia lapsia ja tästä syystä suku hänen jälkeläistensä aikana putosi talonpoikaissäätyyn. Carl Johan Orbinskin isä oli kornetti Albrecht Johan Orbinski (1705?-1774), jonka isä ja isänisä olivat samannimisiä kruununtilanvuokraajia Viipurin läänin Pyhäjärvellä. Näistä vanhin Albrecht Johan Orbinski ilmaantui Pyhäjärvelle 1600-luvun puolivälissä laajentuneen suurvalta-Ruotsin virkamiehistöön. Edesmenneen professori Mauno Jokipiin mukaan tämä Orbinski tuli Pyhäjärvelle Baltian kautta, mikä tietysti on kulkuyhteydet huomioiden melko luonnollista. ----- Orbinskit nousivat Pyhäjärvellä kruunun tärkeimmiksi virkamiehiksi. Se, että ensimmäinen heistä tuli Puolasta, perustuu suvussa sitkeästi eläneeseen perimätietoon, jolle tosin muutama vuosi sitten saatiin vahvistus eräästä asiakirjasta, jossa majuri Carl Johan Orbinskin sisko Wendela Beata Orbinski vuoden 1820 paikkeilla kertoo isänsä suvun olevan puolalainen. Orbinski-suvun ensimmäinen tunnettu edustaja Suomessa oli 1600-luvulla Viipurin läänin Pyhäjärven vapaaherrakunnan inspehtorina toiminut Albrecht Johan Orbinski. Hänen jälkeläisensä asettuivat 1700-luvulla Etelä-Savoon Rantasalmelle, missä alkuperältään mahdollisesti puolalainen suku vaikutti sotilassukuna 1800-luvun alkupuolelle saakka. Tänä aikana Orbinskien tarinaan kietoutuvat sukulaissitein monet nimet, muiden muassa Affleck, Argillander, Boisman, Brander, Calonius, Gyllenspång, Halenius, Kyander, Oppman, Palm, Porthan, Pose, Sahlstein, von Schrowe, Strandberg, Svahn, Södermarck, Tawaststjerna, Teeth, Weber, von Wright, Wright, Zetraeus ja Zitting. Orbinski-suvun monenkirjavat vaiheet on tässä kirjassa nyt ensimmäistä kertaa selvitetty alusta aina kahdeksanteen sukupolveen saakka. Näinollen suurinta osaa tällä hetkellä elävistä suvun jäsenistä ei sukutauluissa mainita. Tämä ei kuitenkaan aiheuta kirjan käyttäjälle ongelmia, sillä kahdeksas sukupolvi ulottuu riittävän lähelle nykyhetkeä ja myöhemmin tulevaisuudessa kirjaa onkin tarkoitus laajentaa. Orbinskeja esiintyy 1930-luvun nimien suomalaistamisaatteen jäljiltä myös nimillä Aalto, Hietaneva, Kalaniemi, Lähde, Oima, Oivaranta ja Orkasalo. Tämänhetkisen tietämyksen mukaan myös eräs sukuhaara on 1800-luvulla kulkeutunut Suomen kautta Venäjälle. ---- Suomen Wright sukuun liittyy 1700-1800-luvuilla avioliittojen kautta mm. Orbinski - ja Ramsay-suvun jäseniä. Orbinski -suku on peräisin Puolasta. Georg Wrightin pojan eversti Henrik Wrightin tytär Elsa Catharina Wright avioitui esikuntakapteeni Albrecht Johan Orbinskin kanssa v. 1751. Heillä oli kahdeksan lasta (ks. sukutaulutiedosto, Georg Wrightin jälkeläisiä, taulu 11). Perhe asui Rantasalmella mm. Hiismäen kylässä (Hiismäki nro 16). Heidän poikansa majuri Carl Johan Orbinski, joka ei mennyt naimisiin, sai lapsia neljän eri naisen kanssa, näistä Repomäen kartanon talousmamselli Anna Helena Svahnin kanssa 5 lasta. Kaksi heidän pojistaan avioitui Wright -sukuun kuuluvien naisten kanssa. Sekä Carl (Kalle) Orbinskin puoliso Sophia Wright (s. 1798), että Gabriel Johan (Johannes) Orbinskin puoliso Hedvig Wright (s. 1789) olivat majuri Johan Petter von Wrightin pojan Henrik Johan Wrightin (s. 6.6.1762) ja Maria Qvintuksen, (s. 1764) tyttäriä (ks. sukutaulut, Georg Wrightin jälkeläisistä, taulu 21).

Suruvaippa

To 2.4. klo 06 -1,7 astetta, eilistä harmaampi sää ja paljon hiekkapölyä ilmassa Olin aamulla kirpputorihommissa ja sieltä suunnistin hoitokotiin, jossa olin ensin jonkin aikaa Gunnarin kanssa. Hän oli heikossa kunnossa, mutta joidenkin kohdalla oli toisin ja siitä tunsin iloa. Tässä vaiheessa en vielä tiennyt, että yksi puolisoryhmän jäsenistä oli menettänyt puolisonsa viime viikolla, mutta kun sain sen tietää oli ensimmäinen tunteeni jälleen ilo, nyt heidän puolestaan.  Gunnarilla on kuulemma verenpainelääke alkanut tänään vaikuttaa. Sen vaikutuksia en voinut nähdä, mutta siitäkö saattoi johtua se, että hänen aina lämpimät kätensä ja sormensa olivat aivan kylmät. Kaikkea sitä mielessään kuljettelee, tällaistakin muistoa. Muutamia vuosia sitten meillä lenteli parinakin vuotena Suruvaippoja ahkerasti kukkalaatikon kukkasissa.Mistä lie saanut nimensä ja johtuneeko nimestä, mutta huomasin Gunnarin suhtauvan jotenkin erityisellä tavalla näihin perhosiin, ehkä jopa pelokkaasti.  Yllättävää on, että arjen murentuessa  ympärillä pienistäkin asioista tulee kuin kallisarvoisia aarteita joita kääntelee mielessään ja joiden arvoa tutkii yrittäen kaikesta löytää jotakin poikkeuksellisen arvokasta. Ja sitähän se onkin, poikkeuksellisen arvokasta, koska näitä muistoja ei enää muodostu.

Jalohortensia viihtyy hajavalossa tai valoisassa, ei suorassa auringonpaisteessa. Kastellaan runsaasti kasvukauden aikana. Kesäksi voi laittaa ruukkuineen puutarhaan ja vasta pakkasten tullessa sisälle viileään, jossa on helmikuulle asti.

Ke 1.4. Aprillipäivä, lämmin ja kaunis Rea oli kuunnellut työmatkalla Metroa (FM)... ja soitti sitten Leville ja kertoi, että "kuulin juuri hurjan uutisen radiota kuunnellessani. Uutisen mukaan Korkeasaaresta oli karannut aamulla sapelihammastiikeri, ja sitä etsittiin kiivaasti Helsingissä, kun ei tiedetty minne se on mennyt (Mustikkamaalle, Kulosaareen...). No, Levi siihen, että "huii - ja vauuu", "sehän on tosi vaarallinen..." ja sitten ihan hetkessä "MUTTA ÄITI - eihän sapelihammastiikereitä ole enää olemassa..." Olen tahtomattani joutunut tilanteeseen, jossa rakkaaksi tullut ihminen, paras ystävä ja sodassa ja rakkaudessa koeteltu kumppanuus on poissa. Syntynyttä tyhjiötä täytän, ainakin tässä vaiheessa, kirjoittamalla ajatuksiani avoimeen päiväkirjaan. Aika ajoin pohdin onko minulla oikeus kirjoittaa tämänkaltaisia tyhjänpäiväisyyksiä "julkisuuteen". (Ehkäpä kyse onkin syvemmistä pohdinnoista?) No, oli niin tai näin, joka tapauksessa, aina miettiessäni tätä kirjoittamisen kysymystä tulen tarkemmin kiinnittäneeksi huomiota siihen mitä julkisuudessa puhutaan ja kirjoitetaan, ja huomaan, että "maailma" on täynnä turhaa puhetta. Niinpä päätän edelleen jatkaa omaa jutusteluani ainakin seuraavaan pohdintaan saakka.  Tarkoitukseni oli mennä kirpputorin ja vaatevaraston jälkeen hoitokotiin, mutta päätinkin vielä tänään iloita eilen ikuistetusta tunnelmasta, jossa Gunnarilla oli ainakin hetken aikaa hyvä olla. Aamulla lähtöä tehdessäni huomasin sanovani Bonolle samoja sanoja, joita Gunnar sopertaa minulle ole vain rauhassa tai ole vain siinä. Olen siitä kiitollinen, että hän vieläkin opettaa minua. Ihan järkyttää ajatella miten tosia ovat Gunnarin sanomat sanat, ovatpa ne minkälaisia tahansa (hoitotilanteissa taitaa olla pontta ja monipuolisempi sanavarasto), niissä on koko elämä mukana!

Pe 27.3. Aamulla pakkasta -12 astetta, keskipäivällä +9. Eilinen oli surullinen päivä hoitokodissa. Gunnarin kunto on mennyt jyrkästi alaspäin maanantaisesta, hän ei tunnistanut minua ja puhe oli sekavaa. Toisaalta voi olla niinkin, että hän tunnisti, mutta selkeästi havaittava tuskaisuus ajoi muun ohi. Tilannetta selviteltiin jo paikan päällä ja tänään selvittely jatkui niin, että lopuksi taisimme kaikki selvittelijät olla jonkin verran uupuneita. Asialle lähtivät oikein tosissaan Rea ja Anne. Tuntui hyvältä, että ei ole yksin. Siinä, että puoliso on sairastunut, ja sairauden mukanaan tuomissa elämänmuutoksissa, on melkoisesti haastetta ihan jokaiselle päivälle. Taas kerran tulee mieleen, että mikä meitä ihmisiä noin yleisemminkin vaivaa, kun emme kuule toisiamme ja jos kuulemme, yritämme vetkutella itsemme tavalla tai toisella pois tilanteesta. Olen ollut huolissani, kun Gunnarin terveydentilassa ja siitä, että tapahtunutta muutosta ei nähty, vaikka olen sitä osoittamalla osoittanut 12.2. alkaen. Tai ehkä kuitenkin on nähty, koska verenpainetta on alettu jo helmikuussa seuraamaan tehostetusti. Seurannan on tarkoitus jatkua 6.4. asti, jolloin on seuraava lääkärinkierto. Tämän seurantajakson aikana terveydentilassa on tapahtunut jatkuvaa alenemista, jonka tänäänkin sain kuulla johtuvan siitä, että "dementia on etenevä sairaus" (viime kesänä oli vastaavanlainen tilanne lääkkeen muutoksen johdosta samalla selityksellä). Tästä asiasta haluan olla eri mieltä. Gunnarilla aloitettiin kokeiluna viretilan kohottamiseksi uusi dementialääkitys joulukuun loppupuolella. Lääkkeen haittavaikutuksissa on maininta verenpaine saattaa kohota. Lääkäri ei eilen pitänyt kohonnutta verenpainetta lääkkeestä johtuvana. Oli syy mikä tahansa jatkuvasti korkea verenpaine verenkiertohäiriöstä johtuvassa dementiassa ei ole ainakaan terveydentilaa vakaana pitävä asia. Kerrottuani lääkärille tilanteen hänen ensimmäiset sanansa oliva voi raukkaa, voi raukkaa. Se oli ikävää kuultavaa, kuin silittämällä olisi tullut siistiä jälkeä ja ongelma poistunut. Kyse on ihmisestä ja hänen tuskastaan ja ahdistuksestaan, jonka heijastukset ovat kuin veteen heitetyn kiven, seuraukset kertaantuvat kaikkialle, jonne tuskaisen ihmisen vaikutukset ulottuvat. Tuska on aina tuskaa. Jos näemme tuskissaan kärvistelevän eläimen se todennäköisesti koskettaa useampia meistä jollakin tasolla niin, että lähdemme hakemaan tilanteeseen ratkaisua. "Ainoastaan sydämellään näkee hyvin. Tärkeimpiä asioita ei näe silmillä." ...

Ke 25.3.  Aurinkoinen ja lämmin sää jatkuu. Tänään meni kirpputorijärjestelyissä pitkälle iltapäivään ja sitten kiirehdin kotiin ulkoiluttamaan koiria. Hienoa on se, että keväiset ilmat mahdollistavat "mökkielämän" eli ulkona tekemisen ja niinpä puhdistin pihalla klaffituolit ja silittelin korillisen pyykkiä odotellessani Leviä, joka tuli yökylään mummon luokse. Tänään oli omaisten päivä hoitokodissa (klo 18-20), mutta tällä kertaa meillä kaikilla oli jokin este ja se hieman kaihertaa mieltä. Sekin kaihertaa, että näiden kotisivun tekeminen tökkii. Elän hyvässä uskossa, että kaikki on kunnossa tallennuksien ja tarkistuksien jälkeen, ja sitten saankin tekniseltä tuelta toisenlaista palautetta. Olisiko aika heittää hanskat naulaan?

Ti 24.3. Tänäänkin oli ihana kevättalven aamu, eikä pakkastakaan niin paljoa kuin eilen. Lähdin eilen hyvissä ajoin kierrokselle siinä pelossa, että tulee lumimyräkkä. Aloitin Akselista, joka on ennen hoitokotia. Tavarat olivat kiinnostaneet, toivottavasti jotain oli myös ostettu! Vaikka oli arki maanantai ja keskipäivä, väkeä oli paljon liikkeellä. Hoitokodissa Gunnar oli tälläkin kertaa sängyssä. Hän oli väsynyt ja ihmetteli itsekin omaa uupumustaan. Hän haukotteli, mutta ei ollut uninen. Leikkasin kynnet ja pyyhin lattian, lepäilimme vierekkäin ja voimaannuimme toisistamme. Lepohetken jälkeen luin ja lauloin, tällä kertaa virsiä ja lastenlauluja. Huollon jälkeen menimme saliin. Gunnarilla oli vaikeuksia siirtyä sinne. Minusta näytti, että hän joutui pinnistelemään uupumustaan vastaan ja kerroin huolestumiseni hoitovuorossa olevalle hoitajalle, joka sanoi Gunnarin nukkuneen hyvin yön ja heränneen aamulla hyväntuulisena ja pirteänä. Kerroin Gunnarin väsymyksestä ja huolestani verenpaineen kohoamisen vuoksi ja siitä mahdollisesti aiheutuvista tilanteista esim.altistumisesta kaatumisille. Hoitaja sanoi, että täytyykin mitata verenpaine ja lupasi siirtää havainnon väsymyksestä iltavuoroon tulevalle hoitajalle. Toki huoleni on paljon suurempi ja olen hämilläni siitä, että lääkäriin ei oteta yhteyttä ennen lääkärinkiertoa, joka on loppukuusta (viikot ovat vierineet ja kohtahan se loppukuu on). Gunnar ei jaksanut iloita läsnäolostani, kuten aikaisemmin, ja kaipasi kotiin. Vaatevarastolla järjestelin ja lajittelin vaatelahjoituksia muutaman tunnin ja olin kotona päivän kuulauden vaihtuessa illan hämäräksi. Tänään harrastimme Danielan kanssa hetken aikaa pihalla hiihtämistä. Minulla oli 70-luvun järviset ja Danielalla entisajan lättärit, joilla Petteri laski mäkeä ollessaan n. 10-vuotias.

Ma 23.3. Taas on vallan ihanan aurinkoinen aamu, vaikkakin kylmähkö, n. klo 06.00 oli -6,7 astetta. Iltapäivälle luvattiin pääkaupunkiseudulla lumisadetta. Pihakatajamme asukki, viherpeippo (niitä saattaa olla montakin, kataja on niiden kerrostalo), on talvehtimisen jälkeen palannut pesänrakennuspuuhiin ja nyhti nokkaansa koirien köydestä tarveainetta.

Pe 20.3. Tänään  onkin yllättäen kylmä. Klo 6 oli pakkasta -5,7, eikä tästä taida lämmintä päivää tullakaan.  Tänään on suunnitelmissa lähteä hoitokotiin iltapäiväksi ja sitä ennen käydä tutustumassa uuteen vapaaehtoishommaan vaatevaraston järjestelijänä. Nyt kuitenkin tekee mieli hetkeksi pysähtyä tarkastelemaan sanaa MIELIKUVA. Poimin netistä omasta kiinnostuksestani käsin muutamia asioita: Mielikuvat ratkaisevat  Asiakkaan ostopäätös syntyy lähes täysin mielikuvien perusteella. Asiakassuhteen hoitamisessa ovat käytössä kaikki positiiviset keinot ja elämykset. Mielikuvat liittyvät alkuperäisiin, luonnollisiin havaintoihin, erilaisiin aikaisempiin kokemuksiin ja eri lähteistä hankittavaan informaatioon. Mielikuva on "näky" edessä olevasta tehtävästä, esim. esineestä. Mielikuvat ohjaavat käytöstä Mielikuvat saattavat nousta esteeksi esim. siten, että mielikuva on vanhentunut, ohut tai yksipuolinen. Itse tunnistan eläväni mielikuvista. Etenkin nuorempana loin kaiken aikaa mielikuvia esim. odotettavissa olevista tapahtumista ja tilanteista, ja mielikuvissani lähes aina odotin, tilanteesta riippuen, toisilta ihmisiltä jotakin itseeni suuntautuvaa. Karvaiden pettymysten jälkeen jossakin vaiheessa lopputulema olikin huomio, että olemme melko usein selin toisiimme - minä olen selin häneen, joka odottaa minulta jotakin, hän selin häneen, joka odottaa häneltä jotakin jne. Vuosien myötä opin kartoittamaan omia odotuksiani ja toteamaan, että ne eivät suinkaan aina ole realistisia. Vieroituksessa yhtenä apuvälineenä oli sanonta elä ja anna toisten elää. Omaksi itseksi tuleminen on kipeä ja haasteellinen matka.

To 19.3.09. Sään puolesta näyttäisi tulevan hyvä päivä. Ohjelmaani tänään kuuluu aamupäivällä järjestelytöitä kirpputori Keitaalla . Keitaalla maaliskuu on varattu järjestelyille ja myyntitoiminta alkaa taas huhtikuussa. Tavaraa on pakattu  laatikoihin ja autoon 55 kollia Viron ystävyysseurakunnalle. Vapaaehtoiset työntekijät ovat antaneet panostaan myös 7.3. olleelle Onnenpäivän kirpputorille (Yhteisvastuun perhetapahtuma Onnenpäivä - anna hyvän kiertää toteutettu v. 2001 lähtien). Kirpputorin tuotto enemmän kuin kaksinkertaistui. Onnenpäivän koko tuotto menee lyhentämättömänä seurakuntamme Yhteisvastuukeräykselle. Yhteisvastuun lipaskeräyspäivät ovat edessäpäin. Niihin on osallistunut, ja nytkin on kutsuttu, seurakunnan partiolippukuntia. Lippukuntia on seitsemän ja määräaikaan mennessä neljästä on saatu osallistumisvahvistus.  Mielikuvani partiolaisista on varmaankin rakentunut johonkin menneeseen maailmaan, jossa partiolainen on reipas ja ulospäin suuntautunut (itseni vastakohta), ja hoitaa asiat tunnollisesti ajallaan.  Omalla kohdallani, ja noin yleisestikin mietin, missä vaiheessa eteen tulevat haasteet muuttuvat saan tehdä asioista täytyy tehdä asioiksi. Mitä meille, suurimmalle osalle ihmisiä, tapahtuu ja missä vaiheessa? To klo 22.30 Aamu on iltaa viisaampi ja ilta aamua. Eletyn päivän jälkeen voin todeta, että auton pesu on haaste, johon täytyy ryhtyä. En lähde siihen työhön nautinnollisin mielin, mutta työn jälkeen on luonnollisesti kevyt ja hyvä olo. Aamusta iltapäivään olin kirpputorilla, ja sitten vaan pesuri ja letkut esille ja autonpesuun. Koirien lisäksi kaunis ilma oli hyvä työkaveri. Sivun piristyksenä muutamia kuvia elefanttisafarilta 24.2.

Ke 18.3.09 edelleen harmaa kevätpäivä Kyllä amerikkalaiset osaavat tehdä oikeita sankaritarinoita ja nyyhkyelokuvia, jotka ovat empaattisia ja koskettavia. Niissä on romantiikkaa, lastenhoitoa ja eläimiä, kaikkea samassa paketissa. Ei sille mitään voi, että tämä alue on heillä hallussa. Elokuvat ovat niin koskettavia, ainakin silloin, kun eläimet ovat mukana kertomuksessa, että saa ja joutuu pyyhkimään kyyneleitä, eikä se varmastikaan ole lainkaan huono asia, vaan päinvastoin, silloin on sydän tullut kosketetuksi ja liitetyksi taas osaksi inhimillistä, satuttavaa elämää! Olen joskus 70-luvulla ollut suuri neuvostofilmien kannattaja, ja sitä ennen Mao-fani, mutta kaikkein koskettavimpia ovat amerikkalaiset elokuvat, niiden sanoma ja sisältö on aina ajankohtainen. V. 1985 tutustuin silloin 85-vuotiaaseen, entiseen kiinanlähettiin, Ilma Ruth Ahoon. Hän sanoi, että amerikkalaiset ovat viisaita, kun ovat laittaneet historiansa romaanien sisälle. Hänelle merkittävä kirja oli Setä Tuomon tupa (Setä Tuomon tupa (engl. Uncle Tom's Cabin) on Harriet Beecher-Stowen 1800-luvun puolivälissä kirjoittama Yhdysvaltain neekeriorjuutta käsittelevä esikoisromaani. Tarina kertoo Tuomo-nimisen orjan kohtalosta eri isäntien alaisuudessa. Kirja aiheutti paljon kiistelyä Yhdysvalloissa ja sen on sanottu vaikuttaneen orjuuden lakkauttamiseen.). Yksin ollessa on hienoa, jos sattuu kohdalle jokin puhutteleva elokuva, jossa on todellista sanomaa. Oman elämän arjessa syyllisyys ja siitä vapautuminen käyvät jatkuvaa taistelua keskenään. Yksi suuri kysymys on millä oikeutuksella olen päättänyt, että puolisoni on hoitokodissa.  Miksi tätä mietin, johtuu siitä, että hänen koko olemuksensa kysyy tätä kysymystä minulta ollessani hänen luonaan. Oikeutus tälle ratkaisulle löytyy hänen terveydentilastaan. Ajattelen, hänelle on turvallisempaa olla siellä, missä on asiantunteva hoito on kaiken aikaa läsnä. Kaksi tuntia on aika, jonka hän jaksaa olla kanssani ja sitten alkaa levottomuus, johon ei kotioloissa voi vastata. Hoitokodissa on eri tavalla mahdollisuuksia. Siellä on valoisuutta ja avaruutta ja alaan koulutettu henkilökunta aina paikalla. Muistisairaus Gunnarin kohdalla on tällä hetkellä sitä, että molempi olisi parempi, olisi hyvä, jos minä olisin siellä missä hän on. Kodilla sinänsä ei taida olla niin suurta merkitystä. Koti on yhtä kuin "kaffe ja kaksi leipää kullan laittamina", mielikuva jostakin ihanasta, tutusta ja turvallisesta - vain hetken haave - sitten alkaa levottomuus ja odotus jostakin määrittelemättömästä  hyvästä. Se, määrittelemätön hyvä, saattaa olla oma entinen olemus tietoineen ja taitoineen, ja se on iäksi mennyt. On mahdottoman surullista käydä läpi tätä kaikkea. Kun eilen olin hoitokodissa ja katsoin siellä olevia ihmisiä, niin kaikilla, joiden katseen kohtasin oli silmissä kysymystä ja ihmettelyä, ja taas tuntui siltä, että he ovat omaan ruumiiseensa vangittuina olevia sieluja. Useasti tässä tilanteessa olen miettinyt miltä on mahtanut Taimista (äidistäni) tuntua, kun hän eli oman nuoremman veljensä rinnalla tämän sairastuttua mielen sairauteen ilmeisesti tapaturman uhrina heti sotien jälkeen tuonne 80-luvulle asti. Tämä ihmissuhde koitui äitini kohtaloksi. Veljensä kuoltua hän ei jaksanut jatkaa omaa elämäänsä, vaan lopulta kävi niin, että sain tehtäväkseni hoitaa kahdet perunkirjoitukset, ensin enoni ja sitten äitini. Onneksi koko elämässä on hetkensä ja hetkensä!