 |
Mari Lindgren s. Pääläinen - syntynyt Helsingissä -44 |
|
|
Mari Lindgren s. Pääläinen - syntynyt Helsingissä -44 |
|
Ke 10.11.2010 
Päivä on harmaa ja kohta mielikin on tosi harmaa, kun en saa tallennettua kirjoittamaani. Jo eilen alkoi tämä tökkiminen ja jatkuu edelleen. Taas olen tilanteessa, jossa mietin onko tässä mitään mieltä.
Ke 10.11.2010
Sen siitä saa, kun on kokeileva mieli eikä tarvittavaa taitoa. Eilen väkelsin muutaman ajan tekstiä tälle sivustolle, mutta tallennusvaiheessa entiset ja uudet menivät sekaisin ja jouduin jättämään työn sikseen, kun kiirehdin hoitokotiin. Tänään jatkoin siitä mihin eilen jäin, mutta samalla tuloksella. Kuinka monta kertaa pitää hakata päätä seinään, että oppii tallentamaan kirjoittamansa.
To 4.11.2010
Eilen oli Terhon-päivä, minunkin isäni nimipäivä, päivä, joka on syvästi syöpynyt mieleeni, koska alakoululuikäisenä sain luvalla soittaa isälle kerran vuodessa, hänen nimipäivänään. Juhlallinen ja merkittävä tapahtuma toistui muutaman kerran ja muuttui lopulta tympäännyttävän ikäväksi, koska odotus ei saanut täyttymystään. Soittaminen ei johtanut mihinkään. Olin edelleen ilman isää. Hän oli hylännyt minut ja lopulta minä hylkäsin hänet, josta hän varmaankin oli suuresti helpottunut.
Eilen ajattelin mahtavatko pojat muistaa isäänsä, meidän isäämme, isää, jonka toivoin tapaavani joskus, samoin kuin isäni pojat, Sepon ja Reijon. Isä kuoli 1986, vuosi äitini kuoleman jälkeen. Lapsena isätön elämä satutti, kuten se tänäkin päivänä satuttaa liian monia. Isättömyydessä on kuitenkin puolensa ja puolensa, ainakin minun kohdallani.
Ja itse asiassa, jos minulla olisi ollut isä, en olisi minä. Kuka minä olisin ja millainen elämäni olisi ollut? Onneksi se on mennyt näin, omalla tavallaan, minulle tutuksi tulleella tavalla. Elämä on mittatilaustyö, vaikka se usein satuttaakin!
Ti 2.11.2010
Kun päivän ohjelmassa on sairaan lapsen hoitoa naapurissa niin pakkaan mukaan kaiken mitä luulen tarvitsevani.
Tänään pakkasin pinon lukemattomia sanomalehtiä; kameran liitäntäjohdon ja vara-akun kanssa; radion johtoineen; kolme puhelinta; lapasten päättelytyön; sakset ja neulan, lankaa ja puikkoja uutta neuletyötä varten; kaksi laulukirjaa ja tietokoneen tarvittavine varusteineen.
Daniela ohjeisti laulukirjojen käytön. Lauloimme kumpikin vuorollamme omasta kirjastamme, toisen laulaessa toinen säesti rummulla. Kameralla tallensin tällä kertaa känkkäränkän pikavierailun ja tietokoneella siirsin kuvan facebookiin, josta se tavoitti mm. äidin.
Sanomalehdille ja käsitöille ei löytynyt sopivaa rakoa, mutta radio osoittautui taas kerran verrattomaksi matkakumppaniksi.
Su 31.10.2010Otin eilen kuvan Gunnarista hoitokodin käytävän kovassa valossa ja varmaankin siksi kuva muistuttaa menneen ajan huonoa passikuvaa.
Kuvaustilanteessa käytävää pitkin tuli naapurissa asuva 97-vuotias nainen ja tokaisi ohi mennessään ota vaan kuva vielä kun ehdit.
Nainen oli pyrkinyt saman käytävän varrella asuvan ystävättärensä luokse, mutta kutsun sijasta hänelle sanottiin mitä perkelettä sinä täällä teet, tosin välittömästi sanojen karattua huulilta tuli sisäänkutsu, mutta siihen ei pyrkijä enää noteerannut, vaan meni omaan asuntoonsa.
Nämä naiset tulivat hoitokotiin liki samaan aikaan vajaa vuosi sitten ja ovat ystävystyneet, vaikka ovatkin kuin yö ja päivä, toinen häijy ja toinen sovitteleva.
---
En siis ole ainoa ihminen, jonka elämä on kuin nuorallatanssia, tasapainottelua kahteen suuntaan.
Kaikenikäiset ihmiset ihmettelevät elämäänsä. Ja toiset jopa onnistuvat jäsentämään elämänsä uudelleen sekä löytämään voimavarat uuden suunnan toteuttamiseen.
Lapset, vanhukset ja "muut tuottamattomat" ovat heikoilla.
Lapsi ei voi yksin lähteä muutoksen tielle, vanhus ei välttämättä enää sille motivoidu ja tuottamattomien äänestä ei kukaan välitä.
Olen kapinoinut 60+ ihmisen nimittämistä vanhukseksi, mutta oltuani 2 vuotta ilman työn tuomaa statusta mieli on muuttunut ja olen valmis hyväksymään osan.
Valmis tarkoittaa keholle ja mielelle annettua lupaa vanheta ilman keinotekoista vireyttämistä, jalan ottoa pois menevien ihmisten ovenraosta ja oven sulkeutumista.
Vanhuuden häpeäpaalu tulee ihmisen osaksi yllättävän nopeasti. Ennen muinoin vanhus saattoi luontevalla tavalla tuntea olevansa tarpeellinen perheensä keskuudessa eläessään ja toimittaessaan voimiensa mukaisia askareita. Mutta minkälaisin miettein on emäntä ja isäntä luovuttanut tilan nuorelle emännälle ja isännälle ja miten yhteiselo on sujunut?
Sakari Topelius kirjoitti sadun pojan pojasta, joka vuoli kuppia isälleen pannakseen tämän syömään muista erillään isoisän tapaan. Kuten saduissa yleensä on tässäkin onnellinen loppu.
Lapsen suusta tullut totuus avasi aikuisten silmät ja herkisti mielenmuutokseen.
La 30.10.2010 
Kaikenlaista tapahtuu meille kaikille kaiken aikaa auringon kulkiessa rataansa ja maapallon jatkaessa pyörimistään pinnan tapahtumista piittaamatta.
Joskus on niin, että ihminen toimii sukupolvesta toiseen ikänsä ja roolinsa edellyttämällä tai opitulla tavalla, ja/tai automaattiohjauksella reagoiden tapahtumiin tiedostamattaan ”kuten on itse saanut tuta ollessaan vastaavassa tilanteessa vastaanottajana” rasittamatta sen enempää aivojaan.
Joskus voi käydä niinkin, että tilanne haastaa heräämään ja havahtumaan, puhaltamaan pelin poikki ja siirtymään automaattiohjauksesta yksilölliseen tilanteen ja tapahtuman hallintaan.
Onnellinen se ihminen, joka saa mahdollisuuden ottaa haltuun oman elämänsä ja havahtua siihen tosiasiaan, että hänen ratkaisunsa kussakin tilanteessa vaikuttavat paitsi häneen itseensä, myös muihin tilanteessa oleviin, heidän hyvinvointiinsa ja elämänlaatuunsa siinä hetkessä ja tulevaisuudessa.
Jotkut kokevat olevansa tilanteiden ja ihmissuhteiden mestareita työssään, toiset taas kotonaan.
Onko esteitä laskeutua heikoimman tasolle ja opiskella sitä kautta ihmisenä olemista ja elämistä?
Su 24.10.2010
Nyt mennään ihan lainaeväillä
npcomments-->npcomments-->npcomments-->npcomments-->npcomments-->
Ti 19.10.2010
Tänään hoitokotiin tullessani yllätyin siitä, kun Gunnar ei millään tavalla ottanut minua vastaan. Yleensä hän heilauttaa kättään tai muulla tavalla ilmaisee ilahtumisensa. Hän oli voimattoman oloinen, mutta silmissä oli ilmettä. Ruokaillessa kaalilaatikko ja vadelmakiisseli maistuivat, samoin välipalalla kaikki syöminen, mutta juomat jumittuivat suuhun.
Lääkäri oli eilen katsonut hänen takaraivossaan tapahtunutta kallonmuutosta ja todennut, että kehon kutistuessa kallossakin voi tapahtua muutoksia.
Jonkinlaista tulevvaisuutta valmistelevaa siedätyshoitoa minulle oli se, kun, sekä henkilökunnan että asukkaiden omaisten taholta tull kommentteja Gunnarin kunnon heikkenemisestä. Onhan osallistuminen sallittua, vaikka omilla aisteillakin totean saman ja sydämessäni tunnen tuskaa.
CRP mitattiin ja se on uudelleen kohoamassa. Toivoisin tietysti jonkinlaisen lääkityksen aloittamista mahdollisimman pian, jos siitä vähiimmässäkään määrin voidaan olettaa olevan apua.
Ma 18.10.2010 
Viime viikkoisen sukuhistoriaan sukeltamisen jälkeen on elämä palautumassa omille uomilleen. Ehkä muuttuneille uomille. Laitoin aamusella tekstiviestin Anneli-serkulleni, Veikko-enon tyttärelle, ja tätä kirjoittaessani hän vastasi soittamalla. Heidän kodissaan Riihimäellä olen vieraillut aivan aivan pienenä, tuskin on edes muistikuvaa tapahtuneesta, on vain jonkinlaista aistikuvaa.
Eilen pakkasin 1,5 säkillistä vaatteita ja muuta tavaraa. Tavarat menevät Viron Punaiselle Ristille Narvaan viikolla 46 osana suurempaa erää. Viikolla 40 meni 80 kollia ja nyt viejä pyrkii saamaan samanlaisen määrän mukaansa. Kuten kaikki työ, myös vapaaehtoistyö on ketjutusta, jossa tarvitaan monenlaista osaamista, jaksamista, innostuneisuutta, varallisuuttakin. Sillä ilman lahjoituksia ei ole toimintaakaan.
Laitoin jo edelliseen erään Gunnarin vaatteita, mutta nyt laitoin sellaisia, joihin oli enemmän tunnesiteitä ja se teki asian raskaaksi.
Mutta piti vaan reipastua, oikaista ryhti ja mieli ja jatkaa hommaa. Tämähän muistuttaa kerrospukeutumista tai tässä tapauksessa kerrosriisuutumista.
Ensi riisuin uloimman kerroksen, sen, josta oli helpoin luopua, sitten seuraavan. Vielä on jäljellä riisuttavaa, mutta tiedän jo nyt, että kaikesta en luovu.
Minulla on äidin lipasto, jossa on äidin tuoksu. Eilen vaatteita lajitellessani löysin vaateparren, jossa on Gunnarin tuoksu, se oma ja rakas, ei hoitokodin tai partaveden... Mihin vaatteet pitäisi säilöä tuoksun säilymiseksi?
Tällaista elämä on kaiken aikaa, pitää reipastua ja jatkaa.
Renkaita vaihtaessakin pitää olla niin reipas, se kun on eräs vuoden epämieluisista tehtävistä, vaikka minulla ei itse vaihtamistapahtumassa ole suurtakaan roolia. Jälkiselvittelyt ovat osani eli vanteiden pesu. Viime keväältä se jäi tekemättä ja nyt auton alle laitettiin renkaat pesemättömin vantein.
Alkuviikosta on edessä auton ja kesärenkaiden pesu ja taas saan mahdollisuuden opetella uutta asennetta tällä iällä.
Kuva Gunnarista viime lauantaina.
Vahvistumista tulehdussairauden jälkeen on tapahtunut, silmätkin sen kertovat, mutta ruoka maistuu vain osittain, juoma ei lainkaan.
To 14.10.2010
Veikko-enon elämäntarinan osasia
Sattuipa tänään niin, että serkkuni Päivi kirjoitti FB:ssä käyneensä katsomassa Kellokosken prinsessa -elokuvan ja esitti seuraavan kysymyksen: "Tuli mieleen, että eikö Veikko-eno ollut siellä jonkin junaonnettomuuden jälkeen?" Vastasin hänelle, mutta asia ei jäänyt siihen, vaan siitä tuli tämän päivän juttuni.
Taimi-äitini oli ahkera tallentamaan tilanteita kuvin ja hänen otoksistaan onkin seuraava kooste. Sitä tehdessäni huomasin, että olen saattanut enemmän kuin tiedänkään elää tämän koskettavan tragedian varjossa, sillä äidillä on ollut jatkuvasti mielessään veljensä; hänen tilanteensa ja hyvinvointinsa. Yhden kuvan taakse olikin kirjoitettu, että hän käy katsomassa Veikkoa 2-3 viikon välein. On se ollut kova urakka ihmiselle, joka on joutunut elämänsä surun kantamaan yksin.
Veikko Alarik Pääläinen s. 23.5.1917 (se herkännäköinen ja suurisilmäinen eno, jonka elämä on puhutellut mennen tullen ja puhuttelevuutta on lisännyt makuuhuoneen seinällä olevat enojen kuvat).
Syntymäpaikka Miehikkälä, vaimo Hilda Maria, vihitty 28.10.1939, josta avioero 29.11.1949. Vaimo on muuttanut 1950 Lahteen, mies on kuollut avioerossa 14.10.1984 Riihimäellä. Lapset: Raija Anneli s. 1941 ja Reijo Alarik s. 1942. Edellä olevat tiedot on perunkirjoitusta varten hankitusta virkatodistuksesta v. 1984. Veikko eno kuoli 14.10.1984 eli tasan 26 vuotta sitten 67 vuotiaana.
Sotilaspassista lisää tietoa: Syntymäpaikka Kotka!!! (virkatodistuksessa Miehikkälä), sotilasarvo tykkimies, pituus 170 cm, silmien väri sininen, isän nimi Aleksanteri, siirretty resertiin 24.8.39, kutsuntapäivä 14.9.37, palvellut 350 pv, alkamisaika 8.9.38 (Taimi-siskon 25-v päivä). Hyvät arvosanat palvelusajalta, kertausharjoitus 10.9.-22.10.39 ollut 43 päivää. Ly määräys VR:llä 1939-1940, 1941. Kotiutettu 30.11.44. Jotakin tapahtui hänelle n. 27 vuoden iässä, jonka seurauksena hän vietti n. 40 vuotta elämästään Kellokosken sairaalassa ja Riihimäen terveyskeskuksessa. Oman elämäni kiitoradalla vauhti oli niin kova, että en koskaan ymmärtänyt kysyä äidiltäni mitä tapahtui. Haluaisin tietää mitä tapahtui!
.jpg)
Ti 12.10.2010
Muutama kuva eiliseltä ja tältä päivältä. Koirakuvissa Smurf todistaa uuden "pikkuveli" Santun (3 kk) ja naapurin Rapsun (3 v) ensitapaamista. Gunnarin kuvat ovat tältä päivältä. Silmät ovat suuret ja ihmettelevät, olo heikko ja suu pysyi ruokailun aikana melko tiukasti kiinni. Tarvittiin sitkeyttä ja neuvokkuutta, että hänet sai syömään. Henkilökunnalla on ollut samanlaista kokemusta.
Su 10.10.2010 Aleksis Kiven päivä, Gunnarin äidin syntymäpäivä
Minne pakenen sitten, kun hoitokotimaailma ei enää ole avoimena minulle? Takana on yö ja aamupäivä hoidotokodissa, joka tänä aikana näyttäytyi minulle kiireettömänä rauhan tyyssijana, mutta työntekijöille kiireisenä, kuten myös ainakin eräälle asukkaalle, joka heti aamuvarhaisella tuli kärttyisänä paikalle ilmoittaen, että ellei kahvia tule heti hän lähtee takaisin nukkumaan. Kahvia saatuaan vaatimukset lisääntyivät.
Olin hoitokodissa kuumeisen Gunnarin luona viime yön. Hän oli vuodepotilaana ja niin minäkin sitten asetuin iltatoimien jälkeen hänen viereensä, jossa olin 0.30 asti. Hän piti minua kädestä kiinni aika ajoin "sähköttäen". Aamuyöllä 03.30 hän avasi silmänsä ja oli kuumeettoman oloinen. Yhdeksän maissa mitattu CRP kertoi arvojen olevan koholla. Bakteeriperäistä tulehdusta aletaan tänään hoitamaan antibiooteilla. 
Pe 8.10.2010
… älä köyhyyttä anna, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: ”Mikä on Herra?” Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin ...
Putkilaskun saatuani alkoi sisäinen painiottelu. Ensin olin ylen määrin tyytyväinen, sillä odotin huomattavasti suurempaa laskua, joka nyt oli 2057 €. Mutta kesti vain hetken, niin tyytyväisyys haihtui, kun totesin miten iso ja yllättävä lovi tapahtuneesta aiheutui talouteen, jota ennen pidimme yllä kahden hengen tuloilla, nyt vastaan kaikesta yksin. Ja hetken kestää sekin, että asetun sananlaskun kirjoittajan tavoin aidosti toteamaan anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen, sillä näissä tilanteissa katkeruus nostaa päätään ja osoittaa, miten pitkään elämässä on jatkunut se, että yllättävät menot revitään aina perheen ruokamenoista ja muista tarpeista. Eikö leivän päälle tule koskaan puolikasta makkarasiivua ja ohutta juustoviipaletta enempää?
Viimeistään tässä kohdassa tunnen kuitenkin syyllisyyttä omasta hyvästä osastani, sillä totta kai tiedän ja tiedostan, miten hyvin asiat ovat elossani luonnon keskellä olevan kodin lämmössä puhtaana ja ravittuna. Ja saahan rahattakin kaikenlaista, kun vain jaksaa sitä monipuolisuutta ihmetellä ja itselleen esitellä uudelleen ja uudelleen, mutta kuinkahan kauan jaksan tällä erää innostaa itseäni näihin maksuttomiin asioihin, kuten ystävällisyys, hymy, toisen kannustaminen, kuuntelu, kiinnostus ympäröivää mitä vaan kohtaan. (Uusia ideoita tarvitaan!) Näitä iloa ja valoa elämään tuovia asioitahan on, mutta välillä olo olisi normaalimpi, jos pystyisi ostamaan maksullisesta valikosta mielihyvää tuottavia juttuja itselle ja läheisilleen ilman, että päässä raksuttaa sisäänrakennettu laskukone ja lopputulokseksi tulee valinta ilmaisten vaihtoehtojen puolelta. Tässä kohdassa on paikallaan todeta, että en ole vapaaehtoisesti kitupiikki. Se on selviytymisrooli. Luonnostani olisin avokätinen rahanlainaaja ja rahalla ostettavien hyvien hetkien antaja, jos siihen vain olisi varaa.
Kyllä tämä tästä saattaa olla hyvä asenne, nukkua yön yli ja ottaa huomisen haasteet vastaan tästä päivästä vapautunein mielin. Pääasiahan on, että nyt löytyi riihikuivaa, jolla laskun sai maksettua. Ja oma lohdutuksensa on siinä, että useammalla kuin arvaankaan, on laskujen hoidon kanssa vaikeuksia. Näin mutkaista polkua käyden saan hetken ajatella heitä, joiden elämää talouden vaikeudet ahdistavat päivin ja öin.
Ke 6.10.2010
Tänään on verkostossa omaa vettä, arki rullaa ja pesukone hyrrää.
Eilinen päivä meni putkimiehen vanavedessä "kulmahuonetta" perusteellisesti siivoten. Putkimies oli paikalla 8-20, tosin välillä osia hakien sieltä ja täältä mm. Saukkolasta. Mukava ja minulle sopiva tapa hänellä ilmoittaa hankintamatkan vaiheista.
------------
Hoitokodissa tilanne on sen verran muuttunut, että harkitsen yökyläilyä eli vähän pitempää yhdessä olon aikaa. Tänään oli puolisoryhmä, jossa läsnä oli myös hoitokodin johtajatar. Faktoja: hoitokodin vanhin asukas on 98-vuotias ja nuorin on Gunnar, joulukuussa 69 vuotta (olemme siis kuopuksia kumpikin), keski-ikä on 82 vuotta, ja 10 asukasta on ollut hoitokodissa koko sen toiminnan ajan eli 5 vuotta. Sairaus on kuolemaan johtava eikä kukaan parane hoitokodissa sairaudestaan. Kuolemat ovat yleensä olleet nopeita ja tapahtuneet neljän vuorokauden sisällä. Lääkäri tekee saattohoitopäätöksen kuoleman lähestyessä.
-------------
Puolisoryhmässä on tällä hetkellä kaksi henkilöä, jotka ovat olleet omilla tahoillaan julkisissa viroissa. Toinen tuo asemansa ja puolisonsa kaipaaman intellektuellin seuran esille, toinen ei pidä asemastaan numeroa. Mielenkiintoinen näytelmä tällaisen keskivertoihmisen katsottavaksi.
La 2.10.2010 
Yksi vedetön yö takana, kun porakaivopumppu sanoutui irti tehtävästään yön kynnyksellä, ja juuri viikonloppuna!
Nyt olen pelkkää sisäistä hermovärinää. Ei siihen varmaankaan täällä palvelujen keskellä ole varsinaista tarvetta, mutta olosuhteiden muututtua epävarmoiksi niin vain tapahtuu. Tiedossa on pumpun lisäksi myös putkitöitä. Meillä on aina tehty kaikki itse ja siksi tunnen olevani täysin vieraalla maaperällä enkä oikein osaa tai rohkene liikkua eteenpäin. Tosiasia kuitenkin on, että asiat eivät edisty ellei niitä edistä. On siis jostakin löydettävä tahtoa mennä eteenpäin.
Alustavia valmisteluja olen tehnyt ottamalla pannuhuoneesta roinat pois. Yllätys oli suuri, kun totesin sen olleen kesän aikana hiirien omaa aluetta, mutta niin salaisesti tavaroiden runsauden vuoksi, että niiden oloa ei ole voinut huomata. Onneksi oli sadevettä jonkin verran tynnyrissä. Pannuhuoneen tyhjentämisen jälkeen pesin lattian juuriharjalla ja mäntysuovalla, ja vettä on vieläkin muutaman ämpärillisen verran tulevia tarpeita varten.
Keskiviikkona Eva oli kanssani hoitokodissa ja otti muutamia kuvia (36).
Aamulla Petteri teki virityksen, jolla väliaikaisesti syötetään heiltä vettä meidän verkostoon.
Näin mennään viikonvaihde ja maanantaista alkaa "putkimiehen metsästys".
On tämä sellaista minuuttipeliä eläkkeelläkin vielä tässä iässä.
Jännitin miten pääsen lähtemään kaikkien virityksien keskeltä, mutta aikataulu petti vain 4 minuuttia.
Hoitokodissa oli kaikki ennallaan. Gunnar oli hyvällä tuulella ja siitä innostuneena yritin saada meistä yhteistä kuvaa, tuloksetta. Kotimatkalla poikkesin K-rautaan ostamaan metallista sahapukkia. Koneen mukaan niitä löytyi neljä, mutta kierreltyämme myyjän kanssa aikamme paikoissa, "joissa ne voisivat olla" oli luovutettava.
Saariston ulkopuolella oli kaunis ja leuto sää, mutta saarta lähestyttäessä sumuverho tuli eteen ja sääkin oli tyystin toisenlainen. Onneksi tuli lähdettyä "ulkomaailmaan".
Ma 27.9.2010 
Tällaista elämä on
Joskus on pitkiä hiljaisia jaksoja, jolloin kukaan ei soita eikä jaa elämäänsä kanssani ja joskus taas en muuta teekään, kuin puhun puhelimessa, josta olen syvästi kiitollinen. Tänään on ollut tällainen "puhelimessa vietetty" aamupäivä. Tarkoitukseni oli pohdiskella hieman pintaa syvemmälle aihetta "arjen valinnoilla kirjoitan omaa tarinaani", mutta nyt siihen varattu aika on kulunut umpeen ja ulkona odottavat päivän toimet ja koirat, jotka ovat vallan turhautuneita tästä toimettomuudesta. Sen verran kuitenkin totean, että painon kanssa painin, vaikka yllättäen on nykyinen elopaino alkanut tuntua kotoisalta ja kevyeltä. Aika vaarallista! Kesällä lopetetut säännölliset aamulenkit olen ottanyt uudelleen ohjelmaan, tai oikeastaan tehnyt vaihtarin soutulaitteella soutelun kanssa.
Joku päivä sitten sain päähäni kokeilla joogaliikettä (kotijooga, liike nro 6), jonka joskus taannoin otin talteen Pirkka-lehdestä. Se ei vähennä painoa, mutta ainakin tässä uutuuden vaiheessa virkistää mieltä.
Su 26.9.2010
Kuvia tältä päivältä: hoitokodissa, portinpielen sienet ja leijaa lennättävät serkukset.
La 25.9.2010
Viikko on mennyt kuin siivillä ja taakse päin katsoessani voin ihmetellä mihin olen aikani käyttänyt. Tänään piti päivittää sivua ja kirjoitella jotakin viikolla mielessä ollutta, mutta ajatusten kokoaminen keskeytyi ja niinpä löysinkin itseni silittämästä pyykkiä ja puhumasta puhelua kaiuttimen kautta ja siitä päädyin rantalenkille koirien ja Annen ja Danielan kanssa. Viikon kuvat sattuivat samalle päivälle: iltapäivällä bongasin hirven kaalimaalla ja illalla olin sirkuksessa Annen ja Danielan kanssa.
La 18.9.2010
Omat mielipahat väistyivät hetkeksi katsottuani Canal Digitalilla liikuttavan elokuvan The Express. Se kertoo jalkapalloilija Ernie Davisista.
Olin eilen hoitokodissa. Aikataulu, sää ja muut olosuhteet menivät nappiin ja kysyin Gunnarilta haluaisiko hän lähteä ajelulle, käymään kotona. Hän ei halunnut. Jankkasin, koska toivoin hänen taipuvan, mutta kun hän sanoi "en mä lähde", oli uskottava.
Gunnar on mielessäni päivät ja unissa yöt, vaikka ajatukset ja unet ovatkin sirpaleisia. Yritän saada kuvaa siitä mitä hänelle nyt kuuluu? Silmien ilme on muuttunut terävän ja syvän tutkivasta väsyneemmäksi ja välttelevämmäksi, ja kasvoissa on muitakin muutoksia. Mutta lohdullista on kuulla hänen olevan hyväntuulinen ja ymmärtävän tapahtumia, joista hän poimii tilannekomiikan ja nauraa sille. Eräs hoitaja on Gunnarin kohdalla muuttanut käsityksensä ymmärtämättömästä ihmisestä ymmärtäväksi. Gunnar on nyt ollut hoitokodissa 2,5 vuotta. Sisään kirjoitettaessa kuulimme, että vain yksi asukas oli siirtynyt kotihoitoon kolmivuotisen toiminnan aikana. Meillä oli samanlainen tavoite, mutta se jäi haaveeksi. Puolisoryhmässä sanoin, että hoitokodissa on Gunnarin asunto, mutta koti on muualla. Nyt uskon, että hänen voimansa eivät riitä eikä ajatus kanna miettimään kotia.
Hoitokoti, tämä ja muut, on terminaali, jossa on sairauden eri vaiheessa olevia asukkaita. Erilaisuus on rikkautta, mutta hoitajille se voi olla raskasta rikkautta, jota lisää vielä asukkaiden monenkirjavat persoonat. Jokin aika sitten pohdiskelin omaa rooliani asukkaana: olisinko apaattinen istuja vai aktiivinen tavaroiden siirtelijä, mutta nyt silmäni ovat avautuneet uudelle pohdinnalle. Tässä vaiheessa ikää ja terveyttä voi ehkä vielä vaikuttaa omaan luonteeseensa ja sen heijastusvaikutuksiin.
Viikolla siivosin pihaa ja siinä yhteydessä rakensin koirille aidan verkonpätkästä, jonka toimme muutossa mukanamme 80-luvun puolivälissä. Tässäkin yhteydessä voi todeta, että "aika tavaran nauttii".
Siivous oli kokopäivähomma ja sen jälkeen oli hyvä, paitsi kiittää itseä hyvin tehdystä työstä, rentoutua ja kiertää pikku lenkki metsässä. Lenkillä löysin yllätyksekseni omalta pihalta ampiaisen pesän maasta, mutta onneksi se on hiukan sivummalla koirien temmellyspaikoista.
Ke 15.9.2010
Tänään piti olla/on omaisten toimesta ulkoiluhetki hoitokodissa, mutta jätän sen väliin epävakaan sään vuoksi.
Eilen Gunnarin luota palattuani otin muutamia kuvia matkan varrelta. Maisema on muuttunut raiskatun näköiseksi kevyen liikenteen väylän rakennustöiden vuoksi. Loppupään asukkailla on tässä vaiheessa vielä ehyt maisema, mutta sama odottaa meitä 2012.
Aika ajoin viime viikkoina on iso jänis ollut molempien talojen pihapiirissä. Eilen oli taas jänispäivä. Sitkeä kaveri. Ei lähtenyt pois, vaikka paikalla oli kaksi tappijalkaista koiraa ja minä, joka kehoitin ja pyysin poistumaan. En kuitenkaan läpsytellyt käsinäni, jotta en panisi alulle juoksutapahtumaa, jossa loppuviimein kaikki kolme olisivat ajotiellä. Poistuimme varovaisesti jänistä kunnoittaen sisätiloihin.
To 9.9.2010
Olen harmaalla mielellä eilisen hoitokotikäynnin ja puolisoryhmän jälkeen. Uusia paikkoja on "vapautunut" kolmelle asukkaalle ja uudelle emännälle. Uusista asukkaista kaksi on naisia. Heidän puolisonsa olivat mukana puolisoryhmässä. Ryhmässä oli viimeisen kerran nainen, jolta oli elokuussa saman viikon maanantaina kuollut äiti ja torstaina puoliso.
Toisilla on alkanut "viimeinen matka", toisilla uusi työura ja toisilla työmatka. Anne on nyt perillä Amsterdamissa 155 minuutin ja 1525 kilometrin päässä.
Su 5.9.2010 
Tämä päivä avautui harmaana, mutta näyttää paranevan vanhetessaan.
Alla muutamia kuvia viikon varrelta. Ilta-aurinko on torstailta, pohdinta perjantailta ja muut kuvat lauantailta.
Pe 3.9.2010
Urho Kekkosen syntymästä on tänään 110 vuotta. Kehityskaaressa siitä ei ole kauaakaan, kun suomalainen maatalousvaltio muuttui teollisuusyhteiskunnaksi, ja vain harvojen esivanhemmat ovat olleet kaupunkilaisia alusta alkaen, joten UKK:n tausta on samalla meidän taustaamme, kertomusta torppareista ja talonpojista kaupunkilaisiksi.
Ke 1.9.2010
Syksyn alku panee miettimään lämmityskauden aloittamista. Aamulla on koleata, mutta päivän mittaan puinen rakennus kerää auringon antamaa lämpöä itseensä ja taas saatetaan päästä yksi päivä eteenpäin luonnon lämmöllä.
Tuleeko Gunnar vielä käymään kotona vai ei on ollut "kivi kengässä" kaiken kesää. Päätin keväällä toteuttaa matkan kesällä, mutta esteeksi nousi invataksilla tehdyn kyydin mekaanisuus ja kolkkous. Haluaisin matkan olevan lämminhenkisen ja mahdollisimman mukavan, että Gunnar saisi vielä istua omassa autossa ja saisimme rauhassa taittaa matkaa. Tarvitsen tässä hoitajien tukea ja apua. Olen jättänyt itseni umpikujaan, kun en ole liikauttanut asiaa. Osaksi se johtuu hoitajien kiireestä ja kesäsijaisista. Nyt lomat ovat loppuneet ja ryhdistäydyn viemään asiaa eteenpäin. Kenellekään en ole "hiertävästä kivestä" kertonut, mutta uskon kaikkien iloitsevan, jos matka toteutuu. Viimeksi Gunnar oli kotona 10.9.2009 eli vuosi sitten.
Pienistä asioista voi olla suuri ilo ja vähiin menee ennen kuin loppuu
Iloitsen siitä, että sain vihdoin palautettua wc-tuolin välinelainaamoon ja näin yksi jakso Gunnarin sairauden kulusta on suljettu. Suren sitä, että herkkusuulle ei enää suklaa maistu, ei edes yhtä palaa oteta suuhun kuin suuren maanittelun kautta. Mieli ei halua mitään, mutta naurusta se ei vielä kieltäydy. Gunnar oli nauranut isolla suulla ja huomiota herättävän hersyvästi viime maanantaina joidenkin naisasukkaiden kinastellessa, ja sanonut: en ymmärrä, en ymmärrä tuosta yhtään mitään.
Perjantaina aamupäivällä näin tutun näköisen hahmon kulkevan epävakaasti, mutta vauhdikkaasti keskellä kylätietä. Pysäytin auton, tarkistin havaintoni ja totesin, että tuttu henkilö. Tarjosin kyytiä ja matkalla totesimme molemmat olevamme iloisia yllättävästä tapaamisesta. Kerroin Gunnarin kuulumisia, muistelimme viime kesänä kuollutta kaveria ja toivottelimme toisillemme erotessamme kaikkea hyvää. Lupasin kertoa terveiset Gunnarille. Voi, miten sydän riemuitsi tapaamisesta koko kotimatkan. Kotona siirsin iloni syntymäpäivälahjaksi Realle, joka hetkeä myöhemmin sai toisenkin puhelun: poliisi soitti ja ilmoitti murtautujien vierailleen heidän kodissaan.
Vanhojen aikojen muistoksi hiekkateiden ritareita.
Su 29.8.2010 
Silmillä on aina sanoma
Silmät ovat aurinkoisesti hymyilevistä kasvoista v. 1997. Itse kuva palvelee yhden lukemani kirjan kirjanmerkkinä. Tavaksi on tullut aloittaa tuon kirjan lukeminen kuvan katsomisella ja elämän ihmettelemisellä.
Jokin aika sitten päätin laittaa ilosta säihkyvät silmät kotisivulle. Tänään sen tehtyäni olen hämmentynyt. Kokonaisuudesta irrotettuna silmistä en voikaan nähdä sitä aurinkoista iloa, joka samanaikaisesti tekee mieleni iloiseksi ja haikean surulliseksi. Nyt näen niissä jotakin syvän tutkimatonta ja tutkivaa. "Maailma vaikuttaa minuun ja minä vaikutan toimillani maailmaan". Ei siis ihme, että vaikutuspiirissäni olleen lapsen silmät puhuttelevat minua.
Mestariksi opitaan vain palvelemalla kisällinä, vanhemmaksi opitaan kuuntelemalla ja kuulemalla lasta.
Joskus menettäminen lisää ymmärrystä
Tämän päivän hoitokotikäynnin jälkeen minulla on, kuten yleensäkin, sekava olo. Suuri kysymys on se, miksi jatkaisin, kun elämä puolison kanssa oli SE JUTTU! Samalla ihmettelen, miten HÄN jaksaa jatkaa elämää, olla minkäänlaisessa viretilassa, ja yleensäkin edes tunnistaa minut, kun ympäristö on täysin vieras ja muuttunut, ja sairaus jatkuvasti kaventaa aivojen toimintaa. Gunnarilla on kuitenkin aina ollut omat visiot, vahva tahto ja suuri kaipaus kotiin; hän ei ole missään vaiheessa halunnut omaksua uutta ympäristöä kodikseen. Ehkä hänessä elää toivo jostakin paremmasta? On tässä Jaakobin painia kerrakseen meillä molemmilla. Kuinka onnellisia ovatkaan he, jotka saavat elää tavallista elämää ilman kaiken muuttavan sairauden yllätyksellisiä käänteitä ja hivuttavaa loppua. Vai onko sittenkään niin? Onko onnellinen elämä mahdollista vain heille, jotka ovat kokeneet riittävän suuren menetyksen ja saaneet uuden mahdollisuuden? Kuka siis voi olla onnellinen ja mitä onni ylipäätään on?
La 21.8.2010
Jotain uutta, jotain vanhaa. Kesä alkaa olla takana ja syksy haasteineen edessä.
Olisi varmasti viisautta oppia vaihtamaan ilmanalan muutoksen mukaiselle vaihteelle ja välttämään ne ensimmäiset "turhat" tulehdussairaudet kolea ilma kun pyrkii luihin ja ytimiin monia eri reittejä.
Gunnarilla on tulehdussairauden oireita. Tänään luvattiin mitata tulehdusarvot. Mittauksessa vahvistetaan ja varmistetaan tilanne, mutta ihminen itse ei tule siitä sen terveemmäksi. Ehkä juttu onkin siinä, että todettu tulehdus muuttaa suhtautumista, todentamaton ei velvoita ekstraan. Tunnistan tässä itseni äitinä ja puolisona, vaikka toiselle annettu myötätunto ei ole itseltä pois oli toinen sairas tai terve.
Kesän kuluessa on tullut kokeiltua nukkumista monin eri peittoversioin ja tuuletusmenetelmin. Näin myös hoitokodissa. Keskiviikkona pähkäilin pitäisikö minun laittaa ohuen peitteen päälle pussilakana, kun huoneissa ei vielä ole lämmitystä, yöt ovat kylmät ja ilmastointi on tehokas, mutta päätin jättää sen henkilökunnan tehtäväksi. No, tänään korjasin tilanteen ja laitoin pussilakanan.
Mikä estää huomioimasta ikään katsomatta toista ihmistä ja hänen tarpeitaan? Varmasti tilanteiden ja tarpeiden erilaisuus, niiden kohtaamattomuus ja samaistumisen vaikeus.
Ihan umpihangessa ei kuitenkaan tarvitse kuljeskella toisenkaan rinnalla. Vaikka toisen iholle ei pääsekään kokemaan hänen tuntojaan on toki olemassa yleiset käytännöt ja niiden lisäksi oma havaintokyky, jota on syytä hyödyntää niin kauan "kun on mistä ottaa". Jostakin vain pitäisi repiä aikaa ja kiinnostusta, tai ehkä kuitenkin toisin päin. Kiinnostuksen myötä löytyy aina myös aikaa.
Takana olevat kesäiset viikot olivat Gunnarin kanssa ihanan nautittavia. Olen niistä iloinen. Hänen riutuva olemuksensa aivan huokui terveyttä ja hyvinvointia. Viime talvi oli jatkuvaa lievää sairastelua ja tämä päivä taisi viitoittaa tulevan talven suuntaa.
