 |
Mari Lindgren s. Pääläinen - syntynyt Helsingissä -44 |
|
|
Mari Lindgren s. Pääläinen - syntynyt Helsingissä -44 |
|
Viime aikoina olen tuntenut olevani suppilo, jonka lävitse muiden ihmisten moninaiset surut ja elämäntilanteet ovat virranneet. Jokainen kohtalo koskettaa, jokaista ihmistä haluaisi auttaa.
Tavoittelemme erilaisten mielihyvien kautta maksimaalista onnea, ja hyvät heille, joiden kohdalla tämä onnistuu! Itse en kuulu niihin onnekkaisiin, mutta Maslow'n tarvemäärittelyn mukaan minullakin ovat asiat hyvin, sillä jokaisesta viidestä kohdasta voin napsia elämääni pieniä osasia.
Eivät kaikki tarpeeni toteudu odottamallani tavalla tai odottamassani ympäristössä, mutta toimintaympäristöä laajentajalla mahdollisuudet ovat huomattavasti parantuneet.
1. Fysiologiset tarpeet
2. Turvallisuuden tarpeet
3. Yhteenkuuluvuuden ja rakkauden tarpeet
4. Arvonannon tarpeet
5. Itsensä toteuttamisen tarpeet
Näistä ensimmäinen on perustavin ja viimeinen korkein tarve.
Ymmärrettävästi median katse kiinnittyy sinne, missä ovat mittavimmat tuhot, suurin uutisarvo, koko maailmaa kiinnostava ja/tai koskettava tapahtuma. Japanin tsunami ohitti Libyan tilanteen, mikä puolestaan ohitti monia muita tapahtumia maailmalla. Vaikka Japanin kärsimät aineelliset vahingot ovat käsittämättömän suuret, niin valtio kuitenkin selviytyy. Yksittäinen ihminen on tuhoisassa tilanteessa aina häviäjä. Ihmisen elämä on ihmisen kokoinen ja ainutkertainen ja jokainen ulkopuolelta tullut yllättävä muutos saattaa elämän pois raiteiltaan maasta tai kansalaisuudesta riippumatta.
---
Olin neljännen kerran hoitokodissa yökylässä; nyt ensimmäistä kertaan lauantaista sunnuntaihin. Aikaisemmin en ole rohjennut osallistua lauantain viinipäivälliselle, mutta nyt olosuhteet olivat sellaiset, että oli valittava nämä päivät, vaikka ajattelin etten ole riittävän osaavainen näille päivällisille.
Odotin klo 18.30 viinin kera nautittavaa päivällistä jotenkin juhlallisin mielin. Olin muodostanut itselleni käsityksen arvokkaasta, asukkaat huomioivasta tapahtumasta, mutta niin kuin useissa tapauksissa, mielikuva ei vastannut todellisuutta. Ulkopuolisen silmin katsottuna ruokailu oli lounasta karumpaa. Pöytäkunnassa, jossa istuin Gunnarin kanssa, jäin kaipaamaan ystävällistä asukkaiden huomiointia, puhutteluun/pyyntöön vastaamista ja ruokailussa auttamista. Lounaalla ei ole tarjolla viiniä, mutta olen huomannut tarjolla olevan ihmisten kohtaamista, kuuntelua ja läsnäoloa.
Huomasin ajattelevani, että vapaaehtoisia tarvittaisiin työssä rutinoituneen hoitohenkilökunnan rinnalle kohtaamaan aidosti ihmisiä, jotka ovat sairastuneet muistisairauteen eivätkä ole omasta tahdostaan hankalia. ”Mitä sinä teit, katso nyt mitä sinä teit, nyt saat syödä sen” sanoi hoitaja maidon ruokaansa kaataneelle naiselle. Kyllä kosketti. (Näin, tai jotain vastaavaa, on tullut sanottua omille lapsille. Monasti sanoin Gunnarille hänen kotona ollessaan, että miksi me saamme tätä opetusta, josta ei ole meille enää mitään hyötyä. Ehkä hyöty on siinä, että ei voi ylvästellä kasvattajan osastaan, kun on tullut tehtyä kaikki mahdolliset virheet ja saa niistä muistutuksia pitkin matkaa.) Tämä oli vain yksi esimerkki kuuden muun pöydässä olevan ruokailijan joukosta, jotka kaikki selviytyivät ruokailusta omillaan kuka mitenkin.
Tammikuussa säät olivat hetken aikaa ulkoilulle otolliset ja niinpä Gunnar oli viety ulos seurauksella, että hänellä on 18.1. lähtien ollut tulehdussairautta vaihtelevilla oireilla. Lauantaina oli taajaan yskänpuuskia, jotka olivat edellisellä viikolla äityneet oksennuskohtauksiksi. Nukkumaan mentäessä hengitys oli katkonaista, ensin hiljaisuutta ja sitten kiihkeää hengitystä ja toistona samaa, kunnes lopulta hengitys tasaantui jatkuen läpi yön tasaisena. Ajattelin siinä maatessani, että jos kuolema ei tule tänä yönä, niin se on kuitenkin edessä ja näin se varmasti menee saattovaiheessakin, että kuuntelen miten henki kulkee ja milloin se jättää maallisen majan. Yö oli vaikea, mutta vaikeampaa lienee edessä, niin luulen, joten tämä oli kuivaharjoittelua tulevalle. Lähdettyäni Gunnar luota hän jäi lounaslevolle sikeässä unessa, ja minä puolestani menin heti kotiuduttuani nukkumaan.
---
Yökylään lähtiessäni palautin peurojen ruokintapaikan omalle paikalleen ja nyt lauma käy tuttuun tapaan ruokailemassa. Turvallisuuden säilyttämiseksi muutokset on tehtävä pienin askelin, lähes huomaamatta. Liian äkkinäisellä muutoksella melkein kadotin lauman.
Torstaina olin aamupäivän asioilla Rean mukana.
Matkalla vietiin Levi koululle. Hänellä oli liikuntatunnilla sählyä ja varusteet tietysti sen mukaiset.
Ei taida enää olla niin, että köyhät lapset saavat lainata koululta varusteita?
Oli se aika traumaattista aikaa olla köyhä lapsi ja köyhä pieni koululainen.
Koko elämä urheiluvälineitä myöten vahvistivat köyhyyden kuvaa ja leimaa.
Suksia minulla ei ollut lainkaan, mutta niitä sai lainata koululta.
Beessin väriset kaunoluistimet oli ostettu divarista. Ne olivat liian suuret ja hyvin vanhat ja rapistuneet.
Ruosteessa olevat terät lähtivät alvariinsa irti kenkäosasta ja ne ruuvattiin kiinni aina vaan isommilla ruuveilla, jotka tunkivat lopulta kenkäosan läpi jalkapohjaan ja väliin piti panna vanhaa sanomalehteä fylliksi, että pystyi edes jotenkin sietämään piikkien pistoa. Luistellessa meno oli kuin vaappuvalla ankalla.
Mutta joukon mukana yritin luistella ja olla kaunis luistelija.
Oikein sääliksi käy "sitä pientä tyttöä", joka yritti käyttää kekseliäisyyttään laittautuakseen kauniiksi kaunoluistelijaksi ajan tavan mukaan.
Surullista on, että köyhiä ja hylättyjä lapsia on aina, iloista on, että köyhyyskin, vaikka se on olemassa, muuttuu aikojen saatossa. Äitini lapsuudessa kaikilla ei ollut kenkiä suksista puhumattakaan. Tai jos oli sukset, ne saattoivat olla itse tehdyt.
Ensimmäisiin luistimiini liittyvä muisto vie minut usein ajatuksissani autoiluun ja ajatukseen siitä, että on helppoa olla hyvä autoilija hyvällä autolla, mutta jos auto on sitä luokkaa, että pitää kaiken aikaa painaa kaasua, että auto ei vain sammu liikennevaloissa, niin siinä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia olla hyvä, puhumattakaan kohteliaisuudesta ja toisten huomioimisesta liikenteessä, kun kaikki huomio menee tilanteesta toiseen selviytymisessä.
Väitös: Rikkaan ja suositun on helpointa nauttia koululiikunnasta
Samana päivänä hain Danielan päiväkodista ja kotiin lähdettäessä olisin ottanut enemmänkin ilmekuvia, mutta aikataulu oli tiukka ja kuvaus jäi ihan puolitiehen. Ateljeekuva on "ameriikansukulaisista". Kuvassa on Raili-serkun tyttären lapset Johanna ja Timo.
Ke 9.3.2011
Ihon hoidossa saunominen, pesu ja rasvaus estävät monien ongelmien syntyä ja ovat samalla tapa osoittaa huolenpitoa ja välittämistä.
Hyvä perushoito on ihmisen kunnioittamista
"Kaikkea saa tehdä Värisevää sielua -Tommy Taberman | Laiska töitään luettelee, sanotaan, ja siksi pidättäydyn halustani luetella niitä moninaisia juttuja, joihin olen viikon varrella saanut osallistua. Kerron vain, että tunsin lauantaina illansuussa aiheellista onnistumista, kun "kova" viikko oli takana, ja olin saanut hoitaa kaikki lupaamani tehtävät, suurempia mokia ei tullut tehdyksi, voimia oli riittänyt jokaiseen päivään ja hetkeen ja polvitaipeen kävelyä haittaavat vaivatkin antoivat kävelyn sujua kevyesti, kivutta. Olenko pysyvästi siirtynyt niiden ihmisten joukkoon, joilla ei riitä unta koko yöksi, sitä en tiedä, mutta tässä vaiheessa olen iloinen siitä, että saan aamuyön tunteina pitää hetken mielessäni minulle rakkaita ihmisiä, jokaista vuorollaan. Näen usein unia Gunnarista, levottomia ja pelottaviakin, ja silloin sanon itselleni, että hän on turvassa, hänellä on hyvä olla, ei syytä huoleen! Tänään on ollut palautumispäivä. Olen katsellut peurojen kirmailua ja miettinyt minne siirtäisin ruokintapaikan, jotta eläimet ohjautuisivat ajoissa uuteen paikkaan ja saisimme pihan kesäksi itsellemme. Kesä tulee, vaikka ei niin nopeasti kuin odotan. Toivoin tänään lämmintä ja aurinkoista päivää, sellaista, jollaisena voi nukkua ulkona päiväunet makuupussissa, mutta se nautinto antoi vielä odottaa itseään. |
Tulipa yllättävä facebook-viesti (jota itse asiassa olen jotenkin alitajuisesti odottanut enemmän kuin kauan). Kirjoittaja kysyi Mahdetaanko olla jotakin kautta sukua?? , ja sehän saattaa olla ihan mahdollista, kun sukunimi on Pääläinen. Sukulaisuutta on kuitenkin vaikeata kaivaa esille, kun se on hautautunut ihmisten mukana.
Sukulaisuus ei ole niinkään todennäköistä, jos nimi on Lindgren, vaikka joskus joku on ollut asiasta toista mieltä. Nimittäin silloin, kun vuosia sitten joku Gunnar Lindgren oli ollut onnekas lotossa, ja mekin saimme onnesta osamme, kun puhelin alkoi ahkerasti soida etenkin yöaikaan ravintoloiden sulkeuduttua.
Vuosien ajan soittaja oli sitkeästi sitä mieltä, että meidän Gunnarimme oli kyseinen äkisti rikastunut sukulaismies, ja meidän osamme tässä elämän virrassa oli saada häirikkösoittoja, todeta tilanne, nostaa luuri ylös ja mennä takaisin sänkyyn jatkamaan unia. Kaikilla lanteilla on siis yksi tai useampi kääntöpuoli!
Tänään elämä on ennallaan hoitokodissa. Vieressä päivän kuva Gunnarista.
Eilisen hymy kantaa monen päivän yli
"Hymyily on toiseksi paras asia mitä huulilla voi tehdä" = googlattua tietoa.
Totta ainakin minun kohdallani. Gunnar suukottaa ja suuteleekin, joten se on ensimmäiseksi paras asia minulle, ja varmaan myös hänelle, sillä hän paneutuu jälkimakuun koko sielullaan. Sitten tulee hymy. Gunnarin kohdalla hymyä ei juurikaan irtoa, mutta nyt on menossa jonkinlainen parempi vaihe, koska sain pyynnöstä kuvan hymyilevästä miehestä, ja torstaina hän oli jopa nauraa hekottanut.
Eräs hoitajista kertoi liikuttuneensa, kun Gunnar pitkästä, pitkästä aikaa oli torstaina nauranut hoitotilanteessa, jossa nostolaitteella nostettaessa pyörätuolin turvavyö oli jäänyt irrottamatta ja tuoli nousi miehen mukana. Gunnarilla on aina ollut tilannehuumoria.
Aivotutkimus: Vauvan hymy aktivoi äidin aivoissa mielihyväryöpyn
Olen sitä mieltä, että kaikenikäisten äitien aivot aktivoituvat oman lapsen hymyn myötä, sillä äidit pääsääntöisesti toivovat lapsilleen hyvää elämää, ja sen onnistumisesta jonkinlaisena merkkinä on hymynväre kasvoilla.
"Kaikki ihmiset ovat kauniita hymyillessään." Smile
Juutuin pohtimaan vuosiluvun merkitystä, enkä käytettävissä olevan ajan vuoksi päässyt tätä pidemmälle:
Taas tänä aamuna vuosiluvun kirjoittaminen palautti mieleen elon koululaisena ja sen, miten vuosiluku oli arvokas ja ihmeellinen asia, jonka kirjoittamiseen paneuduin tunteella.
Uusi vuosiluku, uusi vihko, uusi kirja =
uusi mahdollisuus, ei vain selviytyä jotenkin, epämääräisesti, vaan onnistua.
Näin ei kuitenkaan tosielämässä voinut käydä, koska puitteet pysyivät aina samanlaisina. Ekaluokkalaisen muistikuvissani on kaksi henkilöä, äiti ja eno, jotka fyysisen kurituksen avulla yrittivät saada tietoa päähäni. Menetelmä saattoi olla hyvä, mutta yksipuolinen, ja varmasti tuona aikana paljon käytetty.
Sodan runtelemassa maassa sodan satuttamilla ihmisillä oli monella tavalla asiat huonosti vai vielä huonommin, ja pahoinvointia riitti kaikille ja kaikenikäisten kannettavaksi.
Omanlaisensa jännitysnäytelmä tämäkin
Näinä pakkaspäivinä varikset, harakat ja korpit ovat olleet liikkeellä huomattavan suurina laivueina,
ja siksi olen päätynyt ruokkimaan peuroja vain yöaikaan.
Ihminen ajattelee inhimillisesti vain itseään ja omasta itsestään käsin tulkitsee myös luontoa.
Niinpä mieltäni koskettaa, kun peurat tulevat hakemaan aamupalaa lintujen tyhjentämältä ruokintapaikalta.
Mieleeni piirtyy kuva pienestä peurasta, jonka näen kirmaavan luottavaisesti ja iloissaan paikalle, ja se ilahduttaa minua. En halua rikkoa omaa mielikuvaani onnellisesta lopusta ja niin päädyn kokeilemaan ruokkimista uudessa 
paikassa lähellä rakennusta niin, että voin valvoa tilannetta.
Kokeilun tulos: linnut kerääntyvät kärkylle puiden latvoihin, minä olen kärkyllä sisällä, vahdimme siis toisiamme.
Väijyn ja kärkyn jälkeen odotus palkitaan, pikkupeura, ja joku sen kavereista, rohkenee tulla paikalle.
Yllä kuvatussa on ainesta ihmistutkimukselle.
Aistitoiminta ihmisellä ja eläimellä on sama, mutta ihmiselle on annettu moninkertaisesti suuremmat mahdollisuudet aivotoiminnan avulla.
Käyttääkö ihminen vain työssä ollessaan aivojaan, ja vapaalla elää tunteillaan ja aisteillaan?
Ihmisyys, mitä se on?
Taitaa olla monimutkainen juttu?
Onko varmaa sekään, että ihminen on "luomakunnan herra" ja vastuullinen olento?
Mutta, jos ei ole ketään, jolle olla vastuussa, niin kenelle ihminen on vastuussa?
Onko hän vastuussa vain itselleen, vai toiselle ihmiselle, lajikumppanilleen, puolisolleen, lapsilleen...?
Onko hän vastuussa omalle tunnolleen, vai omalletunnolleen?
"Nykyään puhutaan niin paljon hyvästä itsetunnosta, että hyvä omatunto on kohta käsitteenäkin tuntematon.
Voiko kuitenkaan olla tervettä itsetuntoa ilman hyvää omaatuntoa?"
Vein illan pimeydessä ruokaa ulkoruokalaisille.
Kuu valaisi maisemaa ja korosti lumen valkoista paljoutta.
En innostunut näkemästäni.
Olen väsynyt tähän talveen ja sen kylmyyteen.
Olen pettynyt auringon lämmön poissaoloon.
Santi Martínez: Rakastamisen kriisi
"Sanat ovat tärkeitä. Itselleni on äärimmäisen tärkeää voida luottaa siihen, että puolisoni lupaus rakkaudesta myötä- ja vastamäessä pitää huomennakin. Puoliso pysyy ja rakkaus kestää. Tämän itsestäänselvyyden kyseenalaistaminen heikentäisi olennaisesti perustaa,
jonka varaan lasken elämäni. Suhtaudu liittoosi, puolisoosi ja tämän rakkauteen itsestäänselvyytenä, mutta vain samoin kuin itseesi.
Panostathan itseesikin jatkuvasti ja lakkaamatta. Tässä itsestäänselvyys keskittyy liiton kestävyyteen. Asiaa voi toki ajatella myös toisin.
Meidän tulisi iloita ja olla kiitollisia rinnallamme olevasta ihmisestä, sillä jokainen meistä on kuolevainen, eikä yksikään päivä ole itsestäänselvyys."
Tarvitsee vain tulla vanhaksi ollakseen lempeämpi tuomioissaan.
En näe tehtävän mitään virhettä, jota en itsekin olisi voinut tehdä.
- Johann Wolfgang von Goethe -
ja reilusti pakkasta
Iloinen mieli on arvokas asia.
Eivät ihmiset mene naimisiin siksi, että heillä olisi kotona vihollinen, jonka kanssa saa taistella!
Äidin kuoleman jälkeen olen useinkin tuntenut kiitollisuutta siitä, että hän "ei ole tätäkään tilannetta tai maailman muutosta" näkemässä. Nyt huomaan ajattelevani Gunnarin kohdalla samoin.
Meillä vanhemmilla on odotuksia lastemme tulevaisuudelta. Odotamme, että heillä ja heidän lapsillaan olisi hyvä elämä. Hyvä elämä on kuitenkin suhteellinen ja muuttuva käsite, ja se, mikä tuntuu heistä hyvältä, ei meistä vanhemmista välttämättä näytä hyvältä, ja tämä saa minut useinkin tuntemaan kiitollisuutta siitä, että Gunnar on tämän näkemisen ulkopuolella varsinkin nyt, kun "sattuu ja tapahtuu".
Googlesta poimittua: Kiitollisuus, onnentaidot, Antti S. Mattila, 2009
Kiitollisuus on määritelty positiiviseksi tunnetilaksi, joka syntyy ottaessamme vastaan jonkin vapaaehtoisen lahjoituksen tai teon. Monissa uskonnoissa se on sisäänrakennettuna ja usein osana harjoitettavia rituaaleja. Positiivisen psykologian piirissä on kuitenkin osoitettu, että kiitollisuuden tunne voi olla hyödyllinen kenelle tahansa ihmiselle. Alan uranuurtaja Robert Emmons ( 2007) korostaa sen olevan vastalääke negatiivisille tunteille. Se myös merkitsee, että emme ota asioita itsestään selvinä ja annettuina, vaan osaamme arvostaa sitä, mitä meillä jo on.
Robert Emmonsin ja Michael McCullough´n (2003) mukaan mahdollisia hyötyjä kiitollisuusharjoituksesta ovat optimismin ja positiivisten tunteiden lisääntyminen, parempi unen laatu ja lisääntynyt toisten auttaminen. (Artikkelikokoelma kiitollisuustutkimuksesta Emmons, McCullough, 2004.)
Kiitollisuusharjoitus suuntaa huomiosi pois epäonnistumisista ja pettymyksistä ja vahvistaa itsetuntoa ja omanarvontuntoa. Toisaalta kiitollisuudentunteet suojaavat stressaavien ja negatiivisten elämänkokemusten ja kriisien keskellä. Kyky tuntea kiitollisuutta vahvistaa myös sosiaalisia siteitä ja parantaa ihmissuhteita. Pahantahtoinen vertailu muihin ihmisiin vähenee, jolloin myös kateus vähenee. Kiitollisuus vähentää myös negatiivisia tunteita kuten vihaa, katkeruutta ja ahneutta. Loppujen lopuksi kiitollisuus estää ihmisiä pitämästä hyviä asioita elämässä itsestään selvyytenä. Se myös suuntaa huomion nykyhetkeen.
Harjoitus sopii kaikille, mutta erityisesti henkilölle, joka pitää kaikkia hyviä asioita itsestään selvinä eikä osaa arvostaa sitä,
Kiitollisuuspäivä: Kirjaa joka sunnuntai kymmenen viikon ajan viisi asiaa, joista olet kiitollinen.
Positiivisen ajattelun ja asenteen vaikutus terveyteen on tänä päivänä jo lukemattomien modernin lääketieteen ammattilaisten tunnustama tosiasia.
Kuinka kaunista onkaan edeltäneen lumimyräkän jälkeen.
"Jokaisella on sananvapaus. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä."
Että näin.
Laki antaa luvan, mutta silti tunnen useinkin olevani kuin puun ja kuoren välissä;
pitää miettiä mitä ja miten sanoo, kirjoittaa, ja joskus, tai melko usein myös sitä mitä ajattelee.
Ennen koin, että en voi sanoa tai tehdä asioita elossa olevien äidin ja appivanhempien vuoksi.
Nyt heitä ei enää ole, mutta on muita rajoittajia ja rajoitteita.
Mitähän siitä seuraisi, jos kokeilisin rajoja ja sanoisin mitä ja miten haluan? Tuskin näin tulee koskaan tapahtumaan, paitsi jos saan siihen luvan. Sitä odotellessa kirjoittelen jonninjoutavaa tilantäytettä.
Lapsuudesta muistan kaksi "elämys"matkaa Tukholmaan, toinen 1951 Bore-laivalla. Emme olleet seuramatkalla, mutta taloustarvikkeiden hamstrausmatkalla kyllä.
Luulen, että lähes kaikki ostamamme on tallessa ja vähän käytettynä. Bore-laivasta en löytänyt kuvaa, mutta sen sijaan löysin elävästä arkistosta pätkän seuramatkailusta Tukholmaan vuodelta 1951.
Olen elänyt siinä luulossa, että vanhempien liitto, tai ero, antaa suuntaa lasten liitoille,
mutta nyt on sekin nähty, että mikään ei tässäkään suhteessa ole kuten ennen, tai kuten tilastot kertovat.
Parisuhde on taitolaji,
jossa joutuu kerran jos toisenkin laittamaan omat toiveensa sivuun mikäli mielii jatkaa perhe-elämää.
Isättömänä lapsena minulle on ollut tärkeätä, että lapsilla on molemmat vanhemmat ja että he saavat kasvaa perheessä. Meillä oli paljon ristiriitoja. Molemmat tulimme ongelmaisista sodan vaikutuksen taustoista, mutta pyrimme elämään kokonaisena perheenä.
Ei ole kovinkaan mairittelevaa kuulla sanottavan, että riitelimme aina.
Oli se niinkin, mutta hyvä panee paremmaksi, eikä riitele.
Joskus on apua taustoihinsa tutustumisesta; kuka olen, mistä tulen, minkälaisessa ympäristössä vanhempani ovat eläneet, kun olen kasvanut jne. Ei kukaan tulla tupsahda tyhjiöstä; kaikella ja kaikilla on taustansa.
Tieto saattaa lisätä ymmärrystä itseä, toista ja yhteiseloa kohtaan.
To 3.2.2011
Sataa sataa ropisee,
pili pili pom, pili pili pom.
VARPAITAKIN PALELEE
pili pili pom pom pom.
VARPAITAKIN PALELEE, pili pili pom.
Hui, miten viime päivät ovat olleet kiireisiä. On ollut ilo olla hoitamassa flunssaista Danielaa ja tehdä kaikenlaisia kivoja taulukoita Yhteisvastuukeräyksella. Kurja, mutta tarpeellinen juttu oli auton vuosihuolto ja sen yhteydessä jarrujen tarkistus ja etujarrupalojen uusinta. Huollon lasku 815 euroa ei tietysti ollut niin iloinen juttu, mutta nyt jarrut toimivat niin sähäkästi, että jarruttamiseen on suhtauduttava varovaisuudella.
Serkkuni Anneli on saanut uuden tietokoneen, mutta yhteys minun koneeseeni toimii yksipuolisesti; hänen viestinsä tavoittavat minut, mutta minun viestini eivät tavoita häntä. Tässä on kyse tekniikasta ja sen ongelmista. Mutta samanlaisia ongelmia on ihmissuhteissakin, siis niitä, joissa viesti ei syystä tai toisesta tavoita vastaanottajaa, ja oma pelottava juttunsa on se, että viestintä on supistunut minimiin tai peräti loppunut. Oli tapahtumapaikka koti, työyhteisö, asiakasympäristö tai mikä tahansa, niin kehnosta viestinnästä on aina syytä olla huolissaan.
Viestintä on mielenkiintoinen ja tärkeä, mutta vaikea "laji", jonka asemaa ei välttämättä edes tiedosteta tai siihen ei ainakaan panosteta tietoisesti, vaikka se on dialektiikan kannalta aivan keskeinen tekijä.
Ensimmäinen niin kutsutuista Wiion laeista sanoo, että viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta. Tämä on tietysti varsin masentava toteamus, mutta se on elämän todellisuutta, ja sen ymmärtäminen ja muistaminen on rakentavampaa kuin yritykset viestiä väkisin.
Viestintä ei ole ensisijaisesti tekninen asia, vaan se on mitä suurimmassa määrin inhimillinen asia. Viestin lähettäjällä on mielessään tietoa, ja tavoitteena on, että jossakin mielessä vastaava tieto muodostuisi myös viestin vastaanottajan mieleen. Tähän sisältyy ainakin se, että lähettäjän on muunnettava mielessään olevat ajatukset aineelliseen muotoon, esimerkiksi kirjoitukseksi, puheeksi tai kuvaksi. Vastaanottajan puolestaan täytyy tehdä käänteinen muunnos. Tähän tapahtumaketjuun sisältyy väistämättä se, että tietoa katoaa tai tieto vääristyy. Vaikka lähettäjä ja vastaanottaja puhuisivat samaa kieltä, sanat silti tarkoittavat heille ainakin hiukan eri asioita, ja he tulkitsevat lauseita ja kuvia eri tavoin. Niinpä vastaanottajan mieleen muodostuva käsitys tuskin koskaan voi olla sama kuin lähettäjän mielessä ollut. Parhaimmillaankin se on vain tarpeeksi samanlainen.
Miksi päädyin näihin mietteisiin? Se on summa viime päiviltä. Joskus on suunnattoman raskasta kuunnella joidenkin asioiden ja sanojen toistoa, ja niiden sulloutumista ympyrään, josta ei ole ulospääsyä. Monet ahdistavat asiat alkavat huomaamattaan tuottaa tällaisia sisäänsä imaisevia ympyröitä kuten vanhuus, sairaus, yksinäisyys, työttömyys, leskeys, rahattomuus jne.
Ma 31.1.2011
Metsätyssivuilta varmistin, että hirvenkaato on loppunut 31.12. ja valkohäntä-, metsä- ja kuusipeuran kaato loppuu tänään.
Vähän samaa aihepiiriä kuin eläimen kaatuminen ihmisen toimesta on se, että ihminen toistuvasti kaatuu omasta toimestaan.
Joshua L. Liebmanin kirjasta Mielenrauha,
Minän kehitys
Tarina ihmisen minästä ja sen kehityksestä on yhtä kiintoisa kuin mikä romaani tahansa. Se on kertomus, mikä on täynnä sankareita ja konnia sekä seikkailuja, rohkeita tekoja ja tappioita. Se tie, mitä minän on kuljettava saavuttaakseen kypsyyden ja rauhan on vaarojen, vastuksien ja väärinkäsityksien tie. Suurin näistä väärinkäsityksistä on se, että minä on jonkinlainen ihmisiin syntymässä istutettu aines ja että sen tunnusmerkit ovat ennalta olemassa ja muuttumattomat.
Miten kauhean väärin! Ihmisen minä ei ole lahja: se on saavutus. Se ei ole lepotilassa oleva, täysin valmiina Jumalan päästä ponnahtanut tosiasia. Pikemminkin se on tuskallisesti suoritettua etenemistä tienvierellä väijyvien leijonien ohitse - jättiläisistä, todellisista ja kuvitelluista, saavutettu riemuvoitto. Minän kehityskulku on alituista taistelua, jatkuvaa etenemistä, eikä voitto ole koskaan täydellinen ennen kuin sydämemme kammiot sykähtävät levottomasti ja täyttyvät viimeisen kerran.
"Minän tarinan" alussa me kohtaamme kohisevan ja hälisevän sekamelskan. Silmämme heräävät havaitsemaan himmeitä valoja ja epäselviä hahmoja. Kuulemme viihdyttäviä, pehmeitä ja säikyttäviä kovia ääniä, ja tottuessamme vähitellen keinuvaan epävarmaan maaperään levoton mielemme alkaa keksiä hiukan järjestystä yhtäällä, vähän tarkoitusta toisaalla. Tunteemme ovat vailla panssaria, suojattomat ja herkät, ja me tunnemme ne jännitykset, mitkä rätisevät kuin salamat läpi täysikasvuisten ilmakehän. Vähitellen me totumme lapsuuden outoon kuningaskuntaan, mutta aina on vaaroja väijymässä pimeissä nurkissa ja me tunnemme outoja tunteenpuuskia, mitkä käyvät lävitsemme kuin aukealla preerialla puhaltavat kylmät tuulet. Mustasukkaisen omistamishalun tunteet valtaavat meidät, kun kilpailijat uhkaavat herruuttamme vanhempiemme rakkauden valtakunnassa; uudet veljet ja sisaret herättävät uinuvat mustasukkaisuuden ja kateuden jättiläiset. Pelko ja suuttumus, epävarmuus ja tuska pimentävät monen nousevan auringon päivän.
Niin pian kuin pääsemme tämän varhaisimman lapsuutemme pikku saaren herroiksi me huomaamme, että meidät ajetaan uuteen ja oudompaan "kouluksi" nimitettyyn maailmaan, mikä viehättää ja pelottaa samalla kertaa. Kilpailu tovereitten kanssa, kömpelöt voimainmittelyt, puberteetti-iän koettelemukset, pienet epäonnistumiset ja suuret menetykset, mitkä turmelevat nuoruuden kauneuden, houkuttelevat meitä luopumaan kasvun moninaisista siunauksista. Haluamme palata jollekin aikaisemmalle asteelle, joihinkin entisiin käyttäytymismuotoihin, joissa tunsimme itsemme äärettömän paljon varjellummaksi ja turvallisemmaksi.
Nuoruusiässä oleva haluaa ajoittain palata tuohon lapsuutensa rakkaaseen maahan, missä oli vähemmän kilpailua, missä kaikki annettiin hänelle. Jokainen uusi elämänaste pirstoo tunne-elämäämme ja pakottaa meidät jollakin tavoin uudelleen sovittelemaan yhteen menneisyytemme sirpaleita, rakentamaan jotain ehyttä aikaisempien kuvioiden kallisarvoisista osasista.
Vähitellen, jos meistä tulee harkintakykyisiä täysikasvuisia, opimme mukautumaan aikaisempien etuoikeuksiemme menetykseen.
Halusinko sanoa tällä jotain? Ensin kyllä, mutta lopulta ehkä toivoinkin vain jonkun lukevan samaa kuin minä, olevan Gunanrin korvikkeena, hänen, joka, jos olisi kotona, joutuisi kuuntelemaan koko kirjan, 208 sivua.
Su 30.1.2011
Lumien pudottaminen autotallin katolta ja poissiirto on kokopäivähomma, jonka aloittaminen on oikein otettava asiaksi ja ladattava itseen jaksamisen vire. Ja Ramseksesta otettu kuva osoittaa, että jo uurastuksen katsominenkin väsyttää. Itse en ole tänään osallistunut juurikaan muuhun kuin olemiseen ja sekin tuntuu nyt raskaalta. Silmäluomia painaa ja jäseniä särkee, toivottavasti flunssa ei ole pyrkimässä vierailulle.
Pe 28.1.2011
Taas yksi ihanan keväinen päivä takana. Yhteisvastuukiireitä riittää, mikä on ihan hyvä asia. Harmaat aivosolut saavat olla liikkeellä ja tuntuu muutenkin siltä kuin olisi vielä ihan oikeasti vaikuttamassa tämän elämän menoon ja meininkiin.
Huomaan, että jossakin vaiheessa onnittelin lapsiani kotisivun välityksellä (huomenna on esikoisen syntymäpäivä), mutta nyt facebook toimittaa tätä asiaa ja olenkin ehkä siksi ohjautunut kotisivuillani kirjoittamaan omista asioissani ja tunnelmistani. Suutari pysyköön siis lestissään ja jokainen avautukoon facebookissa sen verran kuin parhaaksi näkee.
Olisi ehkä syntymäpäiväsankarin kunniaksi ollut kohteliasta laittaa hänestä jokunen kuva, mutta ajatus ei siihen riittänyt. Kolme serkkukuvaa Vappulasta varmaankin joskus vuosilta 1947 ja 1948 ja kuva Lauttasaaresta vuodelta 1947. Kuvassa äidille tuttua ja minulle tuntematonta joukkoa. Täytyy sanoa, että kuvista en tunnista itseäni, mutta varsinkin neulevaatteet tunnistan ja melkein niiden tuoksunkin voin muistaa.
Ei mikään jännittävä tunnu paljon miltään, kun sitä ei voi jakaa kenenkään kanssa.
Kahdestaan on paljon miellyttävämpää.
-Nalle Puhin pieni kirja Viisaudesta-
Ei mikään muukaan tunnu paljon miltään, jos jakaja puuttuu; rakastettu ja vihattu kumppani, peili ja arjen apu, elämän kaikupohja, kuuntelija ja ajatusten tulkki.
Ei onni ole mikään sattuma, joka valahtaa taivaasta kuin rankkasade kesäpäivänä.
Se tulee ihmisen luo vähitellen sen mukaisesti, miten hän suhtautuu elämään ja ympärillään oleviin ihmisiin.
Onni karttuu jyvä jyvältä, osanen täydentää toistaan.
- Tsingis Aitmatov
Luopuuko kukaan yhteisestä onnestaan vapaaehtoisesti? Eikö väliin tullut onnenrikkoja ole aina ennalta arvaamaton?
Arkinenkin rikkoutuminen on tahatonta, sillä satuttaessaan toista sattuu myös itseen, ja kuka tarkoituksella satuttaisi itseään?
Tavallista lienee, että rakastuneet ja toisilleen alussa avautuneet ihmiset arjen rutiineissa alkavat yhdessä tekemisen asemesta viettää kiireistä yksilöaikaa sulkeutuen ja sulkien toisensa elämänsä ja asioittensa ulkopuolelle, joko molemmat tahoillaan, tai vain toinen, ja toinen jatkaa yhteisen tulevaisuuden toivossa kodissa, josta on tullut hengetön huoltopiste tai ahdistava vankila. Niin tai näin. Jossain vaiheessa yhteys katkeaa ja katkeruus nousee pintaan. Unelmasta tulee taistelulaji, jossa metsästetään syyllistä ja soditaan sanan säilällä.
Kukaan meistä ei voi sanoa varmasti ystävälleen että tämä on syyllinen johonkin.
Sellainen yritys perustella syyllisyyttä objektiivisesti on kaiken kaikkiaan persoonaan, persoonan autonomiaan,
kunkin ihmisen persoonalliseen vastuullisuuteen kohdistuvaa loukkausta, siinä kielletään se psykologinen totuus,
että subjekti yksin voi tuntea olevansa syyllinen tai syytön ja tietää missä kohden on tai ei ole niin laita.
- Paul Tournier
Ma 24.1.2011
Talvinen kuva on tammikuulta 1980 ja luultavasti ihan vuodenvaihteen tuntumassa otettu,
koska lapset ovat pienintä myöten iltamyöhällä ulkona lumilyhtyjä rakentamassa.
Meillä uudenvuoden vastaanotto oli varsinainen ulkoilutapahtuma isällä ja lapsilla.
Minulle se oli ihanan rauhallista kotonaoloa omassa seurassani.
“Puh, lupaa että et koskaan, koskaan unohda minua.
Et sittenkään kun minä olen satavuotias.”
Puh ajatteli hetken. “Kuinka vanha minä olen silloin?”
“Yhdeksänkymmentäyhdeksän.”
Puh nyökkäsi. “Lupaan”, hän sanoi.
A.A. Milne -365 päivää Nalle Puhin kanssa-
La 22.1.2011
Valtakunnallinen Yhteisvastuukeräys alkaa 6.2. ja monenlaisia valmisteluja tehdään niin omassa kuin muissakin seurakunnissa. Minä teen innokkaasti kaikenlaisia lippusia, lappusia ja taulukoita niin, että en oikein malta yöllä hommaa lopettaa, mutta onneksi järki vielä sanoo, että on välillä nukuttava jotta jaksaa nousta aamulla kukonlaulun aikaan lenkille.
Naapurustosta kuului eilen kummia: ilves on verottanut peurakantaa neljällä. Sen tiedän, että eräs koiranulkoiluttaja oli tehnyt havainnon raadellusta peurasta n. pari viikkoa sitten ja ilmoittanut havaintonsa eteenpäin paikallisen metsästysseuran jäsenelle, mutta sitä en tiennyt, että sen jälkeen on tullut kolme raatoa lisää. Minulta on jääneet peurahavainnot vähiin viime viikon kiireiden vuoksi. En ole juurikaan ollut kotona, ja jos olen, en ole ennättänyt istua "tarkkailupaikalleni" tv:n ääresssä, josta näkee mukavasti myös oman pihan. Toisena näköhavaintohaittana on puiden uusi lumiverhous, joka antaa eläimille mukavasti näkösuojaa.
Hoitokodissa tilanne on silmämääräisesti katsottuna ennallaan, mutta mieliala kertoo matkan jatkuvan säkeiden Kahtahalle kulkee joka tie:
jostain pois ja jotain liki vie mukaisesti täältä pois. Joulun alla elämänmitta täyttyi hiljaisella ja lempeällä Lempillä, jonka hoitojakso oli jatkunut kuusi vuotta. Loppumatkaa edelsi kolmen viikon "ruokahaluton" jakso. En ole asiantuntija, mutta uskon, että ennen ruokahalua katoaa elämänhalu. Voi toki olla toisinkin. Elämä kun on kovin yllätyksellistä. Se kuitenkin on varmaa, että määräänsä kauempaa sairaus ei pysy paikallaan, vaan etenee omalla tavallaan "jostain pois ja joitan liki".
Ke 20.1.2011
Eilen olin hieman hämmentynyt, kun havaitsin aamulla vastasataneessa lumessa peuran jälkiä kaikkien ikkunoiden alla. Jäljistä saattoi päätellä, että se oli kiertänyt talon kuin mitaten sen ääriviivat; saunan ikkunan alla oli oleskeltu pidempään ja siitä jatkettu kuistin kautta keittiön ikkunoiden editse ja noustu ranskalaisten ovien edestä rappuset ylös laskeuduttu alas, kierretty olohuoneen ikkunoiden editse talon etuosaan, etuovelle, ja päädytty nukkumahuoneemme ikkunan alle, josta oli käännytty naapurille menevälle polulle. Ihmettelen ja iloitsen koiran hyvistä unenlahjoista. Yöllinen pelästyminen ei ole ihan ensimmäisenä toivelistallani.
Ma 17.1.2011
Antti Karisto: Mitä on kolmas ikä?
Käsitteestä ja sen käytöstä Gerontologia 16 (2002): 3, 138-142.
Kolmas ikä on gerontologisessa kirjallisuudessa yleistynyt käsite, joka tarkoittaa työiän ja varsinaisen vanhuuden välissä olevaa ikävaihetta, eläkeiän alkupäätä, joka on erilainen kuin varsinainen vanhuus. Käsite reagoi perinteiseen elämänkulun jäsennykseen, jossa tyypilliseen ihmiselämään ajatellaan kuuluvan kolme toisistaan erottuvaa ikävaihetta: lapsuus ja nuoruus, aikuisuus tai keski-ikä ja vanhuus. Kolmas ikä muuttaa tämän jäsennyksen nelivaiheiseksi. Ensimmäisen iän muodostavat lapsuus ja nuoruus, se muista riippuvainen mutta yleensä huoleton ikävaihe, jolloin leikitään ja käydään koulua. Toinen ikävaihe on erilaisten velvollisuuksien täyttämä työikä eli perheellistymisen, aikuisuuden ja keski-iän aika. Kolmas ikä koittaa silloin, kun työelämä on jo takana. Se on nuorten eläkeläisten elämää, joka ei ole enää työn mutta kylläkin monien muiden toimintojen täyttämää. Lapsiin kohdistuvat perhevelvollisuudet ovat tässä vaiheessa vähäisiä, omat vanhemmat ovat todennäköisesti jo kuolleet, ja kolmas ikä onkin – käsitettä tunnetuksi tehneen Peter Laslettin (1989) mukaan – henkilökohtaiselle hyvinvoinnille omistettua aikaa. Neljäntenä ikävaiheena on varsinainen vanhuus, jolloin riippuvuus muista ihmisistä taas kasvaa ja autonomia kaventuu.
Lumisade on lakannut ja pihalla työ odottaa tekijäänsä.
< kuva otettu Taavetissa 1918. Kuvassa Helmi, Taimi, Inkeri, Aino, Veikko ja Impi.
> kuva otettu Viipurissa 1922. Kuvassa Lily (?), Helmi ja Taimi.
”...vanhan naisen silmänrei`istä katselee maailmaa ja kanssaihmisiään nuori tyttö...
Se katse ei sammu, sisäiset silmät eivät vanhene,
vaan niillä tähyillään elämää vielä vanhuuden naamion takaakin,
yhä nuoren samana, vaikka kukaan ei sitä tiedä.
Se on vanhuuden salaisuus.”
( Eeva Kilpi 2008)
Ovella kutistunut äiti
silmät katsovat kuin verhojen raosta.
Junassa muistan
perään ojentuneet kädet.
(Anneli Viitala 2007)
Ma 10.1.11 
Lumitöitä ei juurikaan ole tarvinnut tehdä viikonloppuna, mutta sen sijaan on ollut mahdollista muovata lumikasoista jotakin mukavaa. Rakensin eilen kasoihin rappusia, tasanteita ja liukumäkiä, mutta nyt vesisateiden jatkuessa on tietysti kyseenalaista säilyvätkö ne ehjinä. Iltahämärissä innostuin vielä rakentamaan yhden kasan päälle koristeaitaa lumipalloista. Palloja tehdessäni mietin tekemisen mielekkyyttä ja totesin, että se on lapsen ihmettelyssä, jos aita sattuu säilymään ehjänä ja tavoittaa katsojan. Pallojen rakentelu sai alkunsa siitä, kun heittelin koirille lumipalloja tennispallojen asemesta. Tennareita oli kesän lopussa n. 30, joista vain kaksi on jäljellä, muut ovat lumeen hautautuneina eri puolille pihaa.
Lasteni elämässä tapahtuneet muutokset veivät minut lumitöiden aikaan syväsukellukseen menneisiin rooleihini äitinä, kasvattajana, puolisona, miniänä, ja pani tutkimaan saatujen mallien siirtymistä ja vaikutusta tapahtumiin. 
MLL:n isyyspäivillä 6.3.2009:
Riittävän hyvä äiti on lapsestaan kiinnostunut, pyrkii houkuttelemaan lastaan vuorovaikutukseen, tukee lapsensa kasvupyrkimyksiä ja luo turvallisen, ymmärtämiseen pyrkivän. pitkäjänteisen ja emotionaalisesti lämpimän ympäristön lapselle.
Tilanne muuttui aika nopeasti seuraavien vuosikymmenien aikana kun naiset siirtyivät enemmän työelämään ja perinteiset kodin tehtävät kuten kodin hoitaminen, arjen pyörittäminen ja lasten hoitaminen ja kasvattaminen tulivat selkeämmin molempien vanhempien vastuulle. Tämä avasi mahdollisuuksia miehille löytää uusia puolia isyydestä mutta vaati paljon sopeutumista ja aiheutti epävarmuutta koska edellisen sukupolven miehistä ei ollut mallia tähän uuteen isyyteen.
Isän tehtäviä voivat olla mm: Turvallisen kasvuympäristön luominen, lapsen aktiivinen näkeminen ja kuuleminen, samaistumismallin tarjoaminen isänä 
ja äidin puolisona, kiinnostuksen ja myönteisten tunteiden osoittaminen lasta kohtaan, lapsen auttaminen tulemaan toimeen sisäisen ja ulkoisen
todellisuuden kanssa. lapsen innostaminen ja inspiroiminen elämästä ja lapsen äidin auttaminen hänen kasvatustehtävässään.
Minulla ei ole ollut taitoa eikä ymmärrystä olla riittävän hyvä äiti, mutta aktiivisen kasvattajan ajoista kehitys on mennyt valtavilla harppauksilla eteenpäin minunkin elämässäni ja nykyisellä ymmärrykselläni saattaisin olla polun alkupäässä otollisissa olosuhteissa, siis sellaisissa, joissa on rinnalla riittävän hyvä isä.
Mennyttä ei voi paikata, mutta nykyisyyttä voi elää tiedostavammin, aidosti ja empaattisesti.
Pe 7.1.11
Eilen, Loppiaisena, pudotettiin lumia. Lumenpudottaja oli asusteineen päivineen sama kuin viime vuonna (su 31.1.), joten sikäli kuvat ovat vanhan toistoa, mutta ehkäpä yksityiskohtina lumimäärät tms. seikat tekevät näistäkin kuvista tuoreita. Olisin mielelläni kuvannut työhön liittyvän vaivan määrän, mutta tekniikka ei suo siihen mahdollisuutta. Se vain on niin, että jokaiseen työhön liittyy oma vaivansa ja tämä on raskaudessaan ja pitkäkestoisuudessaan ihan niitä talviajan haasteellisimpia hommia. Petteri tyhjensi osan katoista ja minä kolasin osan lumista eli sisäpihalla olevan kasan. Työn lomassa yritn parhaani mukaan viihdyttää Danielaa, mutta onnistuin melko huonosti. Juuri kun hän alkoi toden teolla pitkästymään tuli Levi serkku kuin tilauksesta paikalle ja koko pikkuväkeen tuli uutta virtaa.
Kolatessani kelasin hylkäämisiä, jättämisiä oman onnen nojaan, selviytymistaisteluun.
Muutama päivä sitten Evan tytär ja tämän poikakaveri olivat täysihoidossa ollessaan rajussa vatsataudissa. Toissapäivänä, Evan ollessa samassa tilanteessa hän jäi oman vointinsa varaan hoitamaan itsensä lisäksi myös koiraa ja kotia, kun perheenjäsenet yksi toisensa perään lähtivät pois ja jäivät sille tielleen.
Onko se näin, että yksi äiti hoitaa monta lasta, monta lasta ei hoida yhtä äitiä?
Realla on toisenlainen tilanne; hän on jäänyt talvisen maiseman keskelle yksin Levin, masuvauvan ja perheen lemmikkien kanssa.
Googlaus aviovaimo jätti perheensä , ei tuottanut varsinaista tärppiä, mutta käänteisesti aviomies jätti perheensä tuottikin jo monta tärppiä, ja edelleen googlaus: aviomies jätti raskaana olevan vaimon tuotti yhden tuloksen.
Ajattelin myös perhettä, jossa mies jätti joulun kynnyksellä vaimonsa ja neljä pientä tytärtään. Vuosien selviytymiskamppailun jälkeen perheen eri-ikäisten naisten yhteinen kohtalo teki heistä kaikista vahvoja timantteja ja hitsasi heidät lujasti yhteen. Miten kävi miehelle? Hän löysi uuden onnen, mutta jäi suhteesta leskeksi, menetti terveytensä ja on nyt laitoshoidossa, ei hylättynä, sillä hänellä lapset, lastenlapset ja entinen vaimo, joka kantaa huolta rakkaasta lähimmäisestään.
Näyttääkö siltä, että jotkut voiva elää kuin elo pellossa?
Aivan niin, kettu sanoi. Nyt sinä et ole minulle vielä muuta kuin aivan samanlainen pieni poika kuin satatuhatta muuta pikku poikaa. Enkä minä tarvitse sinua. Sen enempää kuin sinäkään tarvitset minua. Minä en ole sinulle kuin kettu, samanlainen kuin satatuhatta muuta. Mutta jos sinä kesytät minut, niin me tarvitsemme toinen toisiamme. Sinusta tulee minulle ainoa maailmassa. Ja minusta tulee sinulle ainoa maailmassa... Pikku prinssi s. 68
Kuvien onnistumiseksi kameran pitäisi olla vakaaseen ja taidokkaaseen käteen kiinni kasvanut.
N. klo 11 oli laitettava kiire pois ja kuvattava yksittäisen peuran uteliaisuutta, mikä johti sen lopulta ihan ikkunan luokse, mutta villiviinien toiselle puolelle, joten en saanut siitä kuvia. Mutta ikkunan edessäkin on vierailtu. Viimeksi viime yönä oli ikkunan alla peuran jälkiä. Talon ja villiviinisäleikön väliin jää kahden askeleeni levyinen ja n. kahdeksan askeleeni pituinen konki, joten aika rohkea tai utelias on eläin, joka tulee sellaiseen ahtaaseen tilaan kuljeksimaan.
Su 2.1.2011 yön lähetessä
Terveisiä hoitokodista!
Puolisollani on tässä vaiheessa vaikeaksi edennyt vaskulaarinen dementia. Hän on täysin autettava, mutta tunnistaa ja tuntee omaiset ja näyttäisi siltä, että häpeää lasten ja lasten lasten tapaamista. Minun tapaamisestani hän aina ilahtuu, vaikka osaa ilmentää sen vain silmillään. Vaikeata vaihetta edelsi keskivaikea agressiivinen vaihe ja sitä sairauden alkuvaihe, joka päätyi sairaalahoitoon syksyllä 2007. Hoitokotipaikka osoitettiin 2008 keväällä ja sillä tiellä ollaan. Hoitokodista ei ole paluuta, koska kyseessä on etenevä sairaus. Sairastaminen on todennäköisesti alkanut jo kauan ennen sen toteamista v. 2005. Tie on raskas kaiken matkaa. Onko paikkakunnallanne saatavilla vertaistukea muodossa tai toisessa? Ihan fyysisestä toisten tapaamisesta on apua. Itse koen, että meillä on kaksi kotia, mummola, jossa minä asun, ja ukkila, jossa puolisoni asuu. Ukkilassa on paljon eri vaiheessa olevia muistisairaita, heidän omaisiaan ja tietysti henkilökunta. On kaiken surun keskellä virkistävää olla isommassa yhteisössä, valoisissa ja avarissa tiloissa jne. Sairaus etenee hurjaa vauhtia ja välillä ihmettelen mitä poisotettavaa enää on. Voin kuitenkin saada iloa siitä, että vielä saamme olla toistemme kanssa. Hoitokodissa ollessani hoitotehtävien lisäksi lepään aina mieheni rinnalla reilut päiväunet eli vietän yhteistä aikaa monta tuntia pari kertaa viikossa, myös yökyläilyt ovat mahdollisia. Lopullinen ero on välillä näyttänyt olevan kulman takana, mutta vielä tänäänkin saimme olla yhdessä
Su 2.1.2011 aamuhämärissä
No huh huh jälleen!
Aamulla klo 5.25 kuului iso jysäys ja kartoitin nopeasti mitä se voisi olla.
Syy selvisi, kun lähdimme koiria lenkittämään; meidän postilaatikkoon oli pantu paukku, ja se oli räjähtäessään laajentanut metallisen postilaatikon etuosan ja lennättänyt kannen toistaiseksi tuntemattomaan paikkaan.
Tuoreet autonjäljet kaarsivat postilaatikolle, joten saatoimme olla hetken mielijohteesta valituksi tullut kohde.
Noin tunti tapahtuneesta kuului pamaus mantereen puolelta. Näinköhän oli sama asettaja asialla?
Postilaatikollamme on tunnearvoa, koska se on Gunnarin tekemä. Sillä näytti myös olevan muuta arvoa, koska tuli valituksi. Se on ruostumattomasta teräksestä ja toimi, nyt todistetusti, hyvänä kaikupohjana pamaukselle. Paukku olikin melkoinen, koska se havahdutti naapurit molemmin miettimään mitä tapahtui ja missä.
Ke 29.12.2010
Eilen syntyi Danielalle uusi serkku. Annen sisko Jaana synnytti pojan klo 22:01. Onnea perheelle ja koko suvulle!
Häpeän sanoa, että systeemin ulkopuolella olevana turhakkeenakin tunnen itseni välillä kovin kiireiseksi; minuuttiaikataulu ei ole lainkaan harvinaista! Oletin olevani joulun yksin ja ennakoin huomattavasti enemmän luppoaikaa, mutta toisin kävi.
Näillä raameilla mentiin:
ke 22.12. | Aamulenkki, jonka jälkeen leipäkeikka, mikä lumen paljouden ja ruuhkaisen kirkonpihan vuoksi oli melko jännittävä seikkailu. Jännitystä lisäsi ketjuun aikataulutettu aamu, piti ehtiä ajoissa seuraavaan pestiin eli hoitamaan kotiin jäänyttä mahatautista Danielaa. Pihalla vielä juoksujalkaa auton takakontti tyhjäksi peuroja varten tuoduista leipäsäkeistä, jota touhuamista muutama peuran silmäpari seurasi. Olin iloinen, että en matkan vaikeissa olosuhteissa kolhinut ihmisiä enkä autoja, ja aikataulukin piti. Iltapäivällä ihmettelimme Danielan kanssa, kun peura tuli ihan ikkunan alle käväisemään. |
to 23.12. | Aamulenkki kiristyneessä pakkasessa. Keskipäivästä illansuuhun olin hoitokodissa ja illalla kävin ostamassa sukkalankaa joulun pyhien käsitöitä varten. |
pe 24.12. | Aamulla lenkki, leipäkeikka ja kaupoilla käyntiä. Pieni paussi ja sitten joulukoristeiden virittelyä Levin kanssa. Illalla jouluateria Evan luona. |
la 25.12. | Nautin pitkästä aamusta, nousin vasta 7:30, ja leppoisasta neulomispäivästä. Illansuussa käväisin naapurissa todistamassa lahjojen avaamista. |
su 26.12. | Aamulenkki Lunta satoi ja päätin olla kotona, vaikka hoitokodin kutsu soimasi kaiken aikaa pahasti taustalla. Ja lumitöitä tuli tehtyä! |
ma 27.12. | No huh, huh, joulu on onnellisesti ohi! Aamulenkki aloitti mukavasti arjen. Iltapäivä meni hoitokodissa, jossa Gunnar istui uudessa, erilaisessa pyörätuolissa. Tavallinen yksinkertainen tuoli oli vapautunut asukkaalta, joka oli kuollut jouluaattona. Pyörätuolien salaisuuksiin olen viime viikkojen aikana joutunut perehtymään toden teolla, ja taas oli edessä yksi haltuunotto. Hoitokodista palattuani hain Danielan yökylään. Yökylästä itsestään voisi kirjoittaa pikku tarinan, se on Danielan kanssa sen verran vaiherikasta ja vauhdikasta yötä myöten. |
ti 28.12. | Ei aamulenkkiä. Kun palauduin 8:30 peurojen ruokinnasta sisälle kuulin vienon kysymyksen: mummo, saanko jo herätä? Aamupäivä Danielan kanssa, muutama pitkä puhelu päivän mittaan ja lounas naapurissa sekä kaksi peliä Levin kanssa uudella koronalla ja sitten koirien kanssa metsälenkille. |
ke 29.12. | Aamulenkki ja leipäkeikka. Kotona pitkästä aikaa ihan rauhassa tietokoneen kanssa nautinnollista olemista. Iltapäivälenkki koirien kanssa ja sitten Levi tulikin jo yökylään. |
Ti 21.12.2010
Suurta lumikasaa aamuhämärissä purkaessa oli aikaa miettiä edelleen työ- ja kotielämän eroavuuksia.
Perheenjäsenet työyhteisöissä ovat lakien turvaamia mm. työsopimuslaki, työaikalaki, vuosilomalaki, yhdenvertaisuuslaki, laki yksityisyyden suojasta työelämässä, työehtosopimuslaki, vuorotteluvapaalaki, opintovapaalaki sekä palkkaturvalaki, mutta kodeissa he ovat toisilleen vapaata riistaa.
Miten kasvattajaksi opitaan?
Googlattuja otsikoita: Koti, kasvatuksen alulle panija; Koti kasvattaa, elämä opettaa; Kuka kasvattaa, kuka opettaa.
Omakohtaista kokemusta on liiankin kanssa siitä miten lapsen paha olo laukaisee itsessäni olevan lapsen ja lopulta on napit vastakkain kaksi eri-ikäistä kiukuttelevaa lasta tai huonommassa tapauksessa koko perhe kiukuttelemassa.
Kasvattajan itsekasvatus
Teoksessaan Muistelmia (1982) Maija Järnefelt mainitsee kysyneensä isältään ohjeita siitä, miten hänen tulisi kasvattaa poikaansa. Tähän Arvid Järnefelt kirjoittajan mukaan vastasi, että kasvattaa ei voi kuin kasvattamalla itseään. Järnefeltin mukaan kasvatus viime kädessä on kasvattajan itsekasvatusta. Kasvattajan itsekasvatus perustuu siihen, että lapsi omaksuu ympäristöstään vaikutuksia. Tämän vuoksi kasvattajien tai vanhempien tulisi olla mahdollisimman hyviä esimerkkejä lapsilleen. Tämä puolestaan tarkoittaa itsensä kehittämistä aktiiviseen toimeliaisuuteen lähimmäisen hyväksi. Kasvatus ilmenee kasvattajan pyrkimyksessä hyvään, ja lapsi oppii esimerkin tartunnaisuudella. Opetuksen tehtävä taas oli jakaa vapaasti tietoja ja herättää näin eloon ajatuksen itsenäisyys. Oppimisen ehto oli se, että lapsi halusi oppia, samoin kuin syömisen ehto oli se, että syöjä on nälkäinen.
Itsekasvatuksen ajatus on tullut uudestaan ajankohtaiseksi. Tähän viittaa osaltaan mm. professori Ilkka Niiniluodon työryhmän lausunto, jonka mukaan itsekasvatusta tarvitaan sen aloitteisuuden kehittämiseksi, jonka holhousyhteiskunta tukahdutti. 1900-luvun alussa itsekasvatus oli alistettu kollektiivisille päämäärille. Nykyisin sen merkitys nähdään kasvuna ihmiseksi, ihmisen itsensä kehittämisenä. Keskeisenä ovat uudet ei-materiaaliset, henkiset arvot. Itsekasvatuksen tulisi nykyisten vaatimusten mukaan kohdistua paitsi vastuuseen lähimmäisestä, myös vastuuseen ympäristöstä.
Koti on tunteiden paikka, mikäli on uskomista sanontaan: koti on siellä, missä sydän on. Rakkaudellisessa ilmapiirissä toisen huomioinen ja toisen paras (= viime kädessä yhtä kuin oma paras) on helppoa toteuttaa ajatuksella rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi, mutta, kun ilmapiiri kiristyy ja rakkaus muuttuu vihaksi, niin johan siitä on leikki kaukana. Turvallinen kasvuympäristö on hetkessä muuttunut taistelukentäksi, jossa sanan säilää ei säästetä eikä halpamaisiakaan keinoja kaihdeta, sillä sodassahan ovat kaikki keinot sallittuja. Empatia on vaihtunut egoismiksi.
Ma 20.12.2010
Talven ihmemaa, siitä nautinnon nyt pienet ja suuret saa!
To 16.12.2010
Aamukahvin nautin tapani mukaan tv:tä katsellen ja näin loppuosan elokuvasta Elsa, vapaana syntynyt. Kyyneleet virtasivat vuolaina, mutta olisivat varmaankin virranneet vielä vuolaampina, jos olisin tiennyt, että pariskunta, joka oli yhdessä kokenut elokuvan tapahtumat, päätyi eroon ja molempien kohtalona oli lopulta 80+ ikäisenä joutua eri aikoina murhan uhriksi.
----
Elämä on jatkuvaa murrosta
Aika ajoin yritän siistiä käytöstäni ajatellen miten toimisin, jos kaikki tekemiseni, sanani ja jopa ajatukseni julkistettaisiin niille ihmisille, joille niillä on merkitystä. Samassa yhteydessä olen miettinyt kodin ja työpaikan, ja erityisesti niiden ihmissuhteiden eroja, sitä, miten paljon tukea ja huomiota työelämässä annetaan hyvän ja toimivan ilmapiirin aikaansaamiseksi.
Koti, se yhteiskunnan ydinsoluksi mainittu, jää vähälle ja satunnaiselle huomiolle neuvottelutaitojen hiomisessa ja niihin oppimisen tukemisessa.
Tästä työnantajien kustantamasta tietotaidosta voisi moni perhe ja perheenjäsen päästä osalliseksi, vaan pääseekö? Välttämättä näin ei käy, ja miksi ei?
Ovatko opit työntantajan syöttämää pakkopullaa, onko ne tarkoitettu käyttöön vain virka-aikana, eikö oppi ole päässyt sisäistymään ja osoittamaan kelpoisuuttaan kaikissa tilanteissa, onko kyseessä yksilön laiskuus ja mukavuudenhalu, vai mistä on kysymys, kun saatua oppia ei kierrätetä laajemmassa käytössä.
Hyvinvointi alkaa kotoa ja sieltä se siirtyy päivän mittaan kaikkiin kontakteihin kaikkien perheenjäsenten kuljettamana kuin influenssa aivastettaessa.
Ma 13.12.2010
Lauantainen lumisade muutti loppuviikon suunnitelmat ja hoitokodin yökylä vaihtui Danielan yökylään mummolassa.
Daniela on tainnut oppia käsittelemään tunteitaan, sillä koti-ikävä purkautui vasta aamulla surullisena ilmeenä ja vesittyneillä silmillä,
ei voimakkaana itkuna illalla, kuten aikaisempina kertoina.
Surun häivyttämiseen tarvittiin kekseliäisyyttä laidasta laitaan.
Lempimusiikki ylitse muiden on tällä hetkellä HeviSaurus ja sitä kuunneltiin illalla, aamulla oli jatkoa tiedossa.
Muutama levy ja kolme kuvakirjaa, sitten nukkumaan.
Mummo: Daniela, nyt silmät kiinni!
Daniela: Enhän mä sitten näe kuvia!
Hetken kuluttua.
Daniela: Mitähän isä ja äiti tekevät kotona?
Mummo: Nukkuvat niin kuin me. Hyvää yötä!
Kirkon ylin virkamies: Uskonto on ahtaalla HS 6.12.2010
Monet asiat hämmentävät, eikä vähiten luterilaisen uskontomme kokema vastatuuli, peräti sen häivyttäminen yhteiskunnasta.
Minua pelottaa ajatus oman maamme uskonnottomaksi muuttumisen seurauksista. Tämä pelko on vanhaa perua. Jo äitini pelkäsi samaa ja taisteli kaikin keinoin silloista vastustajaa, kommunismia, vastaan. Sukulaisten joukossa oli molempien aatteiden edustajia ja väkeviä väittelyjä käytiin tavatessa; sanoja ei säästelty eikä tunteita peitelty.
Uskonnon vaatimuksista ja raamatun peilistä vapauteen
Elämme murroksessa. Raamatusta nousevan, yhteisen uskon rajaama arvomaailma, joka asettaa ihmisen vastuuseen toisesta ihmisestä ja ympäröivästä luonnosta on muuttumassa jatkuvan muutoksen maailmaksi, jossa toista ihmistä, hänen ajatuksiaan ja tarpeitaan on mahdotonta tavoittaa. Vanhanaikaiset käsitykset ovat vaihtumassa täydelliseen vapauteen ja sen tuomaan rajattomaan,
yksilönvapautta korostavaan elämäntapaan. Vain heikot ja vähäväkiset joutuvat olemaan alisteisia, kunnes saavat hekin riittävästi jalansijaa voidakseen jättää taakseen sortajansa, kodin sääntöineen, puolison vaateineen, lapsen hämmennyksen, koululaitoksen ja työnantajan velvoitteet... kaiken kahlitsevaksi koettavan.
Onko olemassa täydellistä vapautta, vai onko ihminen oman ajatuksensa riistaa?
Ajaako ihminen levottomuudellaan takaa vapauttaan, vai ahdistaako vapaus ihmisen jatkuvan liikkeen ja haluamisen maniaan?
La 11.12.2010 Viikon varren kuvia kaupungin sydämestä, vaan ei sykkeestä.
TALVELLA SAARISTO HILJENEE. Lumipeite vaimentaa ympäristön äänet, eikä tiellä kulkijan ei ole helppo kuulla lähituntumassakaan olevan auton ääntä. Valppautta tarvitaan. Yhdessä kulkeminen on opettanut huolehtimaan koko joukosta. Auton havaitseva sanoo automaattisesti: auto edestä, auto takaa, ja välittömästi kootaan koirat mahdollisimman kapeasti tien sivuun. Ei rauhallinen ympäristö välttämättä muuta ihmistä. Samoilla autoilijat etusijalla -säännöillä mennään täällä niin kuin muuallakin, kovalla vauhdilla ja ohitus mahdollisimman läheltä jalankulkijaa, vaikka talviliikenne antaisi mahdollisuuden turvallisiin ja jalankulkijaystävällisiin ohituksiin.
Valppain mielin muista sä aina liikenteessä...
Pysähtynyt elämä
Elämä tuntuu jumittuneen lumeen, ihmissuhteiden solmuihin, tuntemattomaan tulevaisuuteen... :((
Mutta on onneksi muutakin! Tilannekomiikkaa.
Ostin Gunnarille pikku tv:n, jonka vein innoissani viime viikolla hoitokotiin, mutta en läpäissyt kanavien haku tehtävää, löysin vain kielen ja kellonajan, joten luovuin ja toin laitteen kotiin. Parin päivän kuluttua olin taas rinta rottingilla liikkeellä toisen laitteen kanssa. Se oli vastaavan kokoinen, käytössä ollut, ja liittämistä vailla valmis. Aherrettuani ja tuherrettuani aikani jouduin toteamaan, että jotain puuttuu. Digiboxi toimi, mutta kuvaruutu oli hengetön. Palasin lähtöruutuun eli paikkaan, josta olin koneen irrottanut ja löysin puuttuvan osan. Seuraavana päivänä menin toiveikkain mielin hoitokotiin, jossa odotti asennusohje terveisinä yöhoitajalta.
Hän ihmetteli, että hengen voimallako masiinan ajateltiin toimivan, kun virtajohto puuttuu.
Kävin käsiksi hommaan, tulkitsin ohjeita ja seurauksena oli koneesta nouseva vieno savuvana ja kitkerä haju ilmassa. Olin liittänyt virtajohdon antennireikään. Mutta nyt lopputulos on toivotun mukainen - TV toimii!
Eilen oli toisenlainen asennustilanne. Aamulla oli tullut uusi pyörätuoli, tekninen laite, johon perehtyminen otti aikaa ja voimiakin, joita ei lumitöiden jälkeen tunnu riittävän mihinkään ylimääräisiin vääntöihin ja kääntöihin.
Ennen päivälepoa tutustuin tuoliin ilman istujaa ja päivälevon jälkeen päivitin säädöt istujalle sopiviksi. En halua olla kiittämätön, mutta luulen, että koekäyttäjänä ei ole ollut liikkumaton, palautteen antamiseen kykenemätön ja jo jäykistymässä oleva henkilö, vaan ehkäpä henkilö, joka ei ajattele istuvansa tuolissa useita tunteja päivässä usean vuoden ajan.
Sitten katsoin ulos toiselle puolelle taloa.
Siellä seisoi peura lumessa, kuin juuttuneena, mutta ei näin, vaan kaveria odottaen.
Aamulla näytti siltä, että joukossa on viime vuoden tapaan yksi jota vierotaan.
Toisen tullessa paikalle se loikki heti pois kuin takaa ajettuna.
Kurja osa elämässä, jos näin on!
Ihmisen sydän ja mieli joutuu koetukselle näitä tilanteita todistaessa,
vaikka hän samanaikaisesti itse vieroo ja syrjii lajikumppaneitaan.
Ajatus askaroi niin monessa vuorokauden ympäri.
Eräänä yönä huomasin miettiväni avioliittoa ja tietoisesti annettua lupausta tuesta ja avusta, kumppanuudesta, varsinkin jos on kyseessä kirkollinen vihkiminen, jonka taustalla on Jumalan luomistyö ja siihen liittyvä sana: "Herra Jumala sanoi: "Ei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä, minä teen hänelle avun, joka on hänelle sopiva."
Aina ei tule viimeisen päälle ajatelleeksi mihin sitoutuu sopimuksia tehdessään, mutta joskus käy niin onnellisesti, että matkan varrella kasvaa tarvittaviin mittoihin, mieheksi ja vaimoksi, isäksi ja äidiksi jakamattomaan vanhemmuuteen. Voi toki käydä niinkin, että aikuinen valitsee helppoja väyliä ja alkaa kumppanuuden lapsen kanssa kokiessaan puolison liian haastavaksi, tai, että lapsi kodin ilmapiiriä keventääkseen ja omaa syyllisyyttään helpottaakseen alkaa huolehtia aikuisten asioista.
Lapsena tein paljon raskaita töitä ja kannoin vastuuta kodista, mutta en joutunut kantamaan syyllisyyttä muiden kuin itseni puolesta. En toisen puolison tekemättä jättämisistä, koska tätä puolisoa ei huushollissa ollut, eikä hänen puuttumisestaan tehty minkäänlaista numeroa. Sain olla vapaa kuin taivaan lintu ja tuskailla vain fyysisen vaivan alla.
Liian usein lapset ja nuoret joutuvat maksumiehiksi vanhempien täyttäessä omaa ruusunpunaista tai taivaansinistä unelmaansa elämästä, jossa halutaan saada kaikki luopumatta mistään, haluamatta asettaa itseänsä rooliin, jonka on valinnut selvin päin ja täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta kasvun paikan ollessa edessä voimat eivät riitäkään koko pakettiin. Jos äiti ei rohkene/osaa olla äiti, eikä isä olla isä, niin mistä lapsi saa mallin tulevaan vanhemmuuteen? (Mitä nykyisin on olla äiti ja isä; onko se yhtä kuin ainapoissamissämilloinkoneellakotonatyössäjuhlissa...?)
Haluttiin tai ei, niin mennyt ja uusi sukupolvi ovat yhteen liitettyinä, ja Itsenäisyyspäivän läheisyydessä on lupa kysyä minkälaisessa maassa ja maailmassa soisimme meidän vanhenevan yhdessä.
La 4.12.2010
Elettiin sota-aikaa, kun Karl Arttur ja Olga Amanda Lindgrenin perheeseen syntyi kolmas poika, Gunnar Erik. Suunniteltua tai sattumaa, avioparin elämässä oli viiden vuoden jaksotus. Tapaamisesta kihloihin, kihloista avioon, aviosta ensimmäinen lapsen syntymään, toisen lapsen syntymään ja kolmannen lapsen syntymään.
1941 isä oli sodassa ja äiti kotirintamalla kolmen poikansa kanssa.
Sota opetti, paitsi sotimaan, myös selviytymään. Helsingissä oli pommituksia ja niitä paettiin lasten kanssa joko kerrostalon kellariin tai useamman korttelin päässä olevaan pommisuojaan.
Olga oli savolainen sisupussi. Tullessaan miniäksi Lindgrenin suomenruotsalaiseen sukuun hän, monien kanssasisartensa tavoin, sai kokea eriarvoisuutta kälynsä ja anoppinsa puolelta. Appi oli kuollut, mutta perheessä oli myös lanko, jota kielimuuri ei 
vaivannut. Ei tullut lisäpisteitä nuorelle miniälle siitä, että hän oli Vallilan teatterissa harrastelijanäyttelijänä, tai, että hänen sukujuurensa olivat puolalaiset.
Ei kuitenkaan niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Vastoinkäymiset kasvattivat luonnetta, jota tarvittiin kolmen pojan huoltajuudesta selviytymiseen. Olga teki ompelutöitä saadakseen perheelleen mustasta pörssistä kunnon ruokaa myös sota-aikana. Ja luonnetta tarvittiin avioliiton edetessä. Myöhemmin isän palattua rintamalta asiat eivät juuri kohentuneet. Pojat olivat kasvaneet vapauteen, jota vapautta myös isänmaan palveluksesta palannut isä halusi itselleen. Olihan hänellä takana monta menetettyä vuotta ja paljon haltuun otettavaa kodin ulkopuolella.
Hyviä muistoja Gunnarille kuitenkin jäi niistä retkistä, joita hän teki isänsä kanssa futismatseihin tai työmaille.
Minäkin näin Kalle-vaarin useasti vauhdikkaan iloisena miehenä berberin helmat ja salkku heiluen matkalla jonnekin.
Oma rakas
Mitä sanoo serkku Anneli, kun yhden hänen runoistaan kirjoitan tähän?
Ole kahden herran palvelija.
Intohimon, joka kulkee keskipäivän aikaan
liekehtivissä vaunuissa
ja
ystävyyden, joka saapuu kuin
perho hämärissä.
Ti 30.11.2010
Vieras rakas, HS 29.11.10 D-osa.
Jutun Alzheimerin tautia sairastavan miehen tapasin eilen hoitokodissa. Hän etsi takkiaan, kuten myös edellisellä kerralla tullut uusi asukas.
Takki, ovi, avain, liikkeellä olo olivat Gunnarille tärkeitä asioita hänen sairautensa edetessä kohti keskivaikeata vaihetta, jolloin asioiden ymmärtämisestä siirryttiin selviytymistaistelun puolelle ja taisteltiin kaikkia ja kaikkea vastaan ensin kotona, sitten sairaalassa ja myöhemmin hoitokodissa.
Taistelun tie oli pitkä.
Nyt voimien loppuessa Gunnar on helppo, mutta raskas hoidettava, sillä avun tarve on 100 %. Takana on 936 hoitokotipäivää ja sairaus on edennyt pitkälle vaikeaan vaiheeseen. Kaikki liike ei kuitenkaan ole vielä loppunut. Mahdollisuuksista riippuen hän siirtelee esineitä pöydällä, saattaa juoda itse maitoa, ottaa palan suklaata jne. Ja hän tuntee tunteita, eivätkä lapset ole vieraita ja minä olen tuttu rakas.
Matka jatkuu.
2011 torjutaan lasten ja nuorten yksinäisyyttä Suomessa ja Mosambikissa.
Maailma on kuin koti, jossa ikään tai sukupuoleen katsomatta kaikille riittää tehtäviä.
Vain saduissa ja mainoksissa kaiken saa kerralla kuntoon taikasauvan heilautuksella. Tosielämä on toisenlaista ja huomattavasti haasteellisempaa!
Ma 22.11.2010
Nyt mietityttää avioero ja ihmiselämän tukaluus ja kurjuus.
AINA ON JOKIN KORTILLA, jos ei aika, niin raha, jos ei raha, niin rakkaus..., vai onko muistiin tullut musta aukko, on unohtunut mihin on tullut sitouduttua?
Avioero on nykyajan tapa ratkaista ongelmia Vastuunotto toisesta ihmisestä, joka kuuluu oleellisena osana avioliittoon, ei enää kiinnosta suomalaisia. Itsekeskeisyys avioliitossa näyttäytyy niin, että usein aviopuolisot kokevat, että heillä on vain oikeuksia, ei velvollisuuksia. Avioliitossa eletään usein vain itselle ja omilla ehdoilla, eikä haluta sitoutua yhteisiin tavoitteisiin.
Maistraatin vihkikaavasta: Avioliiton tarkoituksena on perheen perustaminen siihen kuuluvien yhteiseksi parhaaksi sekä yhteiskunnan säilymiseksi. Avioliitto on tarkoitettu pysyväksi, jotta perheen jäsenet voisivat yhdessä luoda onnellisen kodin.
Kirkon kaavan kaksi vaihtoehtoa: Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, NN, tahdotko ottaa MM:n aviomieheksesi (aviovaimoksesi) ja osoittaa hänelle uskollisuutta ja rakkautta myötä- ja vastoinkäymisissä? tai Jumalan edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, MM, tahdotko ottaa NN:n aviovaimoksesi (aviomieheksesi), olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti? Kysymykset korostavat avioliittoa julkisena sitoutumisena. Jumalan ja seurakunnan edessä ilmaistaan tahto rakastaa toista.
Pro gradut. Puosi, Hanna-Leena: Avioerot Turussa sodan jälkeisinä erojen "hulluina vuosina" 1945-1946. Pro gradu -tutkielma, 110 sivua, 4 liitesivua. Suomen historia, 1999.
Sodan jälkeisinä vuosina myönnettiin maassamme ennätysmäärä avioeroja....
Moraalin rappeutumisesta ei vuosien 1945-1946 avioerojen yhteydessä kuitenkaan pidä puhua. Sotavuosina ihmiset elivät vaikeissa oloissa. Sota erotti aviopuolisot pitkiksi ajoiksi toisistaan ja uskollisuuden säilyttäminen oli vaikeaa. Puolisot saattoivat myös vieraantua toisistaan, eikä paluu rintamalta takaisin perhe-elämään ollut aina helppoa. Turvattomuuden tunne sai monet solmimaan avioliittoja hyvin lyhyen tutustumisen perusteella. Tulevaisuus oli epävarmaa, siksi saatettiin elää "kuin viimeistä päivää". Yhteiskunnan paluu rauhaan ei tapahtunut hetkessä ja murrosvuosien ongelmina olivat kasvanut rikollisuus ja alkoholi. Moraalittomuuden sijasta voisi puhua poikkeuksellisesta käyttäytymisestä poikkeuksellisena aikana sekä sota-ajan ja sodan jälkeisten vuosien sosiaalisista ongelmista.
Vieressä olevan kuvan kortti on osoitettu minulle ja sen voimassaoloaika on ollut 1.10.53-30.9.54.
Sota-ajan jälkeen ensimmäisenä vapautui kortilta liha vuoden 1947 marraskuussa,
maito vapautui huhtikuussa 1949 ja leipäviljan säännöstely loppui elokuussa 1949.
Kortti-aika päättyi 1953 ja siksi minulla onkin kortissani vielä paljon "ostovoimaa" jäljellä.
Säännöstely päättyi kokonaan 1.3.1954, kun kahvi vapautui kortilta. Viinakortit jäivät voimaan.
Vaikeimpana pula-aikana kevyttä työtä tekevä aikuinen sai ostaa
maitoa 2 dl päivässä; viljatuotteita 200 gr kuukaudessa; voita 150 gr kuukaudessa;
lihaa 433 gr kuukaudessa; sokeria 750 gr kuukaudessa; sakariinia 1 gr kuukaudessa;
saippuaa puoli kiloa vuodessa; tupakkaa neljä laatikkoa kuukaudessa; kahvia ja teetä ei ollenkaan.
Ovat olosuhteet niitä tai näitä, niin ihminen särkyy ja särkyessään särkee.
Perhe, yhteiskunnan ydinsolu, huolehtii lapsista, ja lapsissa on meidän tulevaisuutemme, mutta heissä on myös menneisyys, meidän rikkinäisyytemme, heikkoutemme, keskenkasvuisuutemme...
La 20.11.2010
Tänään menin hoitokotiin runsaasti ulkovaatteita mukanani Gunnarille ja itselleni. Yllätyin, kun Gunnar olikin vielä pesemättömänä sängyssä vaikka klo oli 11.30. Taisi olla aika tavallinen aamu. Hoitokodissa on vain yksi nostolaite ja tällä hetkellä useita laitetta tarvitsevia asukkaita, joten jonottaminen on osa aamua. Vasta puoli tuntia saapumiseni jälkeen saimme nostolaitteen ja silloin olikin jo kiire, jos mieli hoitaa vessatoimet, pukeutumisen ja ulkoilun ennen lounasta. Laitetta odotellessa olin ajanut parran, puhdistanut korvat ja kasvot ja harjannut hiukset. Sitten hyvä kerros vaatteita päälle ja ulos lumisateeseen pakolliselle 5-15 minuutin ulkoilulle.
Olihan se ulkoilu toki virkistävä poikkeus viikon sisälläoloon, mutta pakollinen sikäli, että se on otettu ohjelmaan ja toteutetaan kerran viikossa jokaisen kanssa. Kadun viertä kulkiessa oli monenlaista nähtävää toisin kuin hoitokodin sisäpihalla, jossa ulkoilu toteutettaisiin hoitajien toimesta, ja jossa ei ole mitään tapahtumia. Hyvästä mielenvireestä kertoi paitsi ilmeikkäät kasvot, myös lapaseen verhotun käden rytmikäs liikahtelu aina, kun jotakin mielenkiintoista tuli näköpiiriin, yleensä koira.
Ensi kerta lumisessa maastossa toimi mittarina tuleville kerroille. Nyt tiedän mitkä kaikki vaiheet tulee ottaa huomioon ulos mentäessä ja vastaavasti sisälle tultaessa. Lumisella pyörätuolilla sisälle tulo vaatii enemmänkin puuhastelua, kun pitää pikapikaa rullata johonkin sopivaan paikkaan, jossa lumi saa sulaa vedeksi, joka sitten pyyhitään pois.
Ulkoilun jälkeen oli lounas, paikkojen siivoaminen, päikkärit, välipala ja ero.
Lähdin hoitokotiin klo 11 ja palasin klo 17.15. Kotona vein ruokaa metsän eläimille ja aloin "ansaitun" iltavapaan.
Gunnarkin oli aika väsynyt revohkan jälkeen ja jäi saliin pilkkisilmin odottelemaan lauantain päivällistä, jonka kanssa nautitaan viiniä tai keskiolutta. 
Ke 17.11.2010
Tänään menin hoitokotiin leipäkeikalta siten, että matkalla poikkesin ensin toimittamaan lainakirjat ja neulomani tumput esikoislapsen postilaatikkoon ja seuraavaksi poikkesin Niittykummun Lidlissä.
Tuntui siltä, että olen aivan ylellisyysmatkalainen. Sateeton ja kirkas sää, väljyyttä liikenteessä ja kaupassa, olin vapaalla! Tein tavalliset ostokset: 1 sininen pullovesi, juustoa, punaista maitoa, tomaatteja ja tomaattimurskaa.
Jatkoin kohti hoitokotia. Matkalla soitin ystävälle ja kerroin eilen kuulemani suruviestin.
Hoitokodissa sain hoitovuoron itselleni. Hoitotoimien jälkeen oli lounasaika, sitten siivous ja lepo. Lukemista ja lauluja 20 minuuttia, päikkäreitä 15 minuuttia, ero ja siirtyminen vuoden viimeiseen puolisoryhmään, jossa klo 14-15.30.
Ryhmän jälkeen kotimatkalle eläinkaupan kautta. Hain koirat naapurista. Olin liikkeellä 8-16.30 ja nyt olen iltalomalla koirien kanssa.
Hoitokodin johtajatar on palannut kymmenen päivän Japanin-matkaltaan, jossa hän oli tutustumassa maan vanhustenhoitoon. Nähtäväksi jää tuleeko muutoksia hoitokodin toimintaan. Välikäden tietona kuulimme, että henkilökuntaa Japanissa on enemmän, samoin aktiviteetteja.
Ti 16.11.2010
Illansuussa tuli suruviesti. Pitkäaikainen työtoveri, ikäiseni, liki samaan aikaan eläkkeelle jäänyt, menehtyi viime pyhänä edellisenä maanantaina todettuun syöpään.
Kuolinsanoma pysäytti, ajatukset yrittävät tavoittaa yhteisiä hetkiä, mutta palaavat takaisin kuultuun. Arki-ilta muuttuu jotenkin juhlavan hiljaiseksi, kunnioittavaksi.
Elämä on meri,
meri kauhistaa,
kun se vaahtopäinä
kiehuu, raivoaa.
Mistä turvan löytää
mieli levoton?
Kuka auttaa voisi,
yö kun synkkä on?Isä, sinuun katson
tuskan tulessa.
Sinä tahdot aina
kantaa minua.
Sinulle saa huutaa
henki rauhaton.
Löydän lohdutuksen,
yö kun läsnä on.Murheen musta laakso
silloin valkenee.
Askeleita ottaa
arka rohkenee.
Kanssasi en pelkää,
Isä, yötäkään.
Kanssasi voin käydä
tuskan pimeään.Siunaa elämääni,
siunaa työtäni.
Auta, että tunnen
läsnäolosi.
Anna lampun loistaa,
mieli tyynnytä.
Isä, öin ja päivin
pidät kädestä.
No, tulihan se sieltä esille aurinko, vaikkakin vain pieneksi hetkeksi.
Isänpäivänä Rea kävi Gunnarin luona. Gunnar oli oikein terveen ja hyvinvoivan näköinen.
Punnitus osoitti painoa kertyneen lisää kuukauden takaisesta 1,2 kg.
Tulehdussairaudesta toipuminen on ottanut kuukauden päivät ja valitettavasti uusi taitaa olla taas edessä, jos yskimisen määrästä voi jotakin päätellä. Perjantaina hän oli viluisen oloinen, vaikka ulkoilu kesti vain vajaan vartin.
Olisiko niin, että ulkoilu kerran viikossa on enemmän haitaksi kuin hyödyksi, sillä jatkuvasti sisällä ollut keho ei ole karaistunut raakaan ulkoilmaan, ja jos vaatetuskaan ei ole täydellisesti suojaa antava, niin sairastuminenhan on varma seuraus.
Ensi kuussa hoitokodissa on kolmen kerran saattohoitokoulutus henkilökunnalle ja omaisille.
Pe 12.11.2010 
Huokaan, luettuani loppuun serkkuni runokirjan Naiseuden ilta.
Hämmästelen miten sanat elävät, kuljettavat mukanaan ja tekevät vieraasta tutun, läheisen. En ole koskaan ollut 
runojen ystävä, mutta nyt olin niiden opastamana muualla, erilaisissa maisemissa ja tunnelmissa.
---
Ajoin tänään hoitokotiin poikkeukselliseen aikaan. Halusin rakentaa toisenlaisen päivän itselleni ja Gunnarille. Menin sinne aamun leipäkeikan ja vaatevaraston jälkeen. Gunnar oli nauttinut aamupalan, mutta oli vielä yön jäljiltä sängyssä. Yllättävä tuloni näkyi onnena hänen silmissään (kuva on lähdön hetkestä). Pitkäkestoisten aamutoimien jälkeen käväisimme ulkona ennen lounasta. Uuden käytännön mukaan jokainen asukas viedään ulos ainakin kerran viikossa. Viisi ryhmää, viisi arkipäivää, jokaiselle ryhmälle omansa. Gunnarin ryhmän päivä on perjantai. Ulkoiluaika on 5-15 minuuttia. Petteri oli sekä ulkoilemassa että lounaalla.
Sitä ihmettelen, miten hoitokoti ja päiväkoti muistuttavat toisiaan. Molemmissa on merkitystä sillä mitä sanotaan ja mitä tehdään.
Kaksi hoitajaa kertoi tänään iloisena, miten Gunnar oli eilen ollut hyväntuulinen. Toisen mukaan hän oli yrittänyt kovasti puhua ja toisen mukaan hän puhui. Hän oli ruokaillessa mm. sanonut en halua enää.
To 11.11.2010 
Nyt olen huojentunut, kun onnistuin saamaan tekstin näkyviin kotisivulle :D
Olin viikonloppuna hoitokodissa 21 tuntia, enkä ole oikein toipunut yhdessä vietetyistä hyvistä hetkistä. Olen jäänyt jonkin epämääräisen kaipauksen valtaan. Yritin kirjoittamalla haihduttaa ikävää ja saada pääni ja tunteeni omikseni, mutta kahdella ohjelmalla toimitettuna kotisivu meni niin pahasti sekaisin, että sitä ei kannata lähteä korjailemaan.
Uuden sivun aloittaminen antaa taas uuden mahdollisuuden olla riittävän hyvä... Gunnarin luona vietetty normaalipituinen, muutaman tunnin käyntikään ei ole palauttanut mieltäni ennalleen. Saattaisiko kyse ollakin syksystä ja melankoliasta. Pitäisiköhän määrätä itselle melankolialomaa ja viettää sitä hyvällä mielellä ja ansaitusti?
Pitkästä aikaa olin tänään lapsiryhmässä sijaisena, itse asiassa vasta toinen kerta tätä vuonna. Nämä lapset olivat perhekerholaisia, siis pieniä, 1-3,5-vuotiaita. He olivat täysillä hetkessä ja vuorovaikutus kun on vaihtokauppaa, odottivat aikuiselta sitä samaa.
Kaikki työ on raskasta, mutta pienten lasten vanhempien osa, varsinkin äidin, jolla on kotona vauva ja pari leikki-ikäistä taaperoa, osaa ei kadehdi monikaan, jos kohta yhtä harva muistaa kiittää ja lähettää kiitollisia ajatuksia näiden puurtajien suuntaan.
Kaikkea hyvää Tualle, joka on tänään nielurisaleikkauksessa!
