Lauantaina oli kaunis auringonpaisteinen päivä, jota puuskittainen voimakas tuuli mukavalla ja jännittävälläkin tavalla siivitti.  Iltapäivästä alkanut sähkökatkos pudotti kaksi perhettä hetkeksi aikaa pois turvaverkosta. Meidän ja Petterin taloudesta katkesivat sähköt klo 14.30. Realla linjat toimivat ja hän saattoi netin kautta seurata myrskyn aiheuttamia katkoksia, punaisten palluroiden liikehtimistä pitkin Etelä-Suomea.  Kun selvisi, että Suvisaaristossa ei ollut häiriötä, aloin huolestua, vaikka aluksi oletin, aikaisempaan kokemukseeni pohjautuen, vian tulevan pian korjatuksi. Parin tunnin odottelun jälkeen päätin SELVITTÄÄ tilanteen Fortumin 24 h sähköhäiriönumerosta 0800195011. Ja tästä alkoi huoli. En saanut numeroon yhteyttä, en numerotiedustelunkaan kautta. Huomasin ahdistuvani, kun tajusin, että yhteyden saaminen ei olekaan ihan vain soiton päässä. Päätin yrittää systemaattisesti ja tosissani. Soitin kahden eri operaattorin kautta samanaikaisesti tauotta n. kolmen tunnin ajan. Pari kertaa pääsin numero-ohjaus virtaan, mutta molemmilla kerroilla teki puhelin tenän, kenttä loppui. Aloin olla ahdistunut ja neuvoton. Lopulta n. klo 20 päätin yrittää läpi soittamalla kaukolämmön vikailmoitukseen. Olin helpottunut, kun sain yhteyden automaatin sijasta langan päässä olevaan ihmiseen, joka kaiken lisäksi oli ymmärtäväinen ja avulias. Hän lupasi laittaa tiedon sähköpostilla eteenpäin (samoin Rea oli tehnyt jo tunteja aiemmin) ja kertoi samalla häiriöistä puhelinlinjoissa, joita Sonera parhaillaan yrittää selvittää. Näytti siis siltä, että yhteensattumien summa oli syynä ahdistavaan pattitilanteeseen, jonka vuoksi olimme jääneet systeemin ulkopuolelle. Olimmeko ainoat?
Lähdin toivorikkaana ja iloisena kertomaan naapureille, että asiamme on hoidossa. Rean luona latasin puhelimet ja istuimme iltaa.
Kotiin tultuani olin pettynyt. Sähköt olivat edelleen poissa. Soitin vikanumeroon ja yllätykseksi pääsin läpi. Virallinen vikailmoitus otettiin vastaan klo 23.15 ja näin pääsimme taas 8,5 tunnin jälkeen kartalle. Ajassa se ei ollut kauan, mutta verkostoituneelle nykyihmiselle kokemus oli uskomattomassa epätodellisuudessaan huomattavasti pidempi aikamatka.
Petteri tiesi sähköjen tulleen klo 02, ja minä totesin asian klo 04 jolloin ohjelmoin vaiheeseen jääneen pyykkikoneen jatkamaan hommiaan.  Olimme olleet sähköttä 11,5 tuntia. 
Minulle sähköttömyys ei ollut pahin juttu, vaan se, että systeemi petti, yhteys ei toiminut, en ollut kenellekään olemassa. Jos olisin ollut ?mökin muija kaukana korvessa? en todellakaan olisi ollut olemassa. Onneksi asun perheen keskellä ja naapuriavun piirissä.

Ke 9.6.2010  Tämän verran tänään:

Anne on Vegasissa, Levi harrastaa aamupäivisin Puropuistoa, iltapäivisin futista, iltaisin uimakoulua, "tytöistä" ei kuulu mitään, nuohooja on tulossa, hoitokodissa oli eilen iltapalana grillattua makkaraa ja sangriaa. Lauantaina Danielan kummisedän toinen koira oli jouduttu lopettamaan vanhuuden vaivojen vuoksi, mutta rinnalla kasvoi Fani, jota Daniela oli eilen katsomassa.

Elintarvikejakelusta on jäänyt säkeittäin leipää mikä talviaikaan on mennyt lähitalleille ja nyt, hevosien ollessa kesälaitumilla, menee roskiin. Tarjosin leipää oman alueeni metsästysseuralle, pyrkivät siihen, että eläimet olisivat kesällä omavaraisia, eivät ruokinnassa. Odotan vastausta.

Hoitokodissa ei käytetä uni- eikä psyykelääkkeitä. vaan panostetaan "luomuelämään", ja esim. lauantaisin on päivällinen pitkän kaavan mukaan viinin ja keskioluen kera. Joskus on myös poikkeuksia, kuten eilen makkaraa ja sangriaa.

Ma 7.6.2010, Jonin syntymäpäivä
     

Torstain kirjaukset:

Muutaman päivän sairastaessani olin tänä aamuna melko huterassa kunnossa, mutta päätin silti lähteä liikkeelle kohti hoitokotia.
Jälleen kerran ajomatkalla omaa kuntoani ihmetellen mietin miten huonokuntoisia ihmisiä saattaakaan löytyä rattia pyörittämästä.

Viime vuoden vastaavana päivänä olin kokenut hoitokodin puolisoryhmän turhauttavana, ja koko tilanteen masentavana; koin itse laitostuvani ja puolisoryhmästä nousseiden ehdotusten toteutumisen mahdottomana. Tänään tilanne on toinen. Puolisoryhmä on, paitsi vertaisryhmä, myös muutosagentti.  Muutokset tosin ovat hitaasti eteneviä, mutta silti todellisia. Tulemme kuulluiksi!
Ja omassa asenteessani on myös tapahtunut muutosta. Olen, tottakai, tässä vaiheessa sopeutunut ajatukseen, että puolisollani on aggressiivisesti etenevä parantumaton sairaus, eikä siinä vastaan pullikointi auta, on alettava uida samaan suuntaan muiden kanssa. Käytännössä sairauden eteneminen on tarkoittanut sitä, että me asumme eri asunnoissa, ja kummastakin haluan tavalla tai toisella pitää huolta. Gunnarin huoneen lisäksi olen ottanut vastuuta myös tiloista huoneen ulkopuolella kohentaen paikkoja tarpeen mukaan. Näin oma viihtyvyyteni on lisääntynyt ja toivottavasti toistenkin. Mm. tänään kävin sinipiiallani pyyhkäisemässä "eilispäivän" keltaiset vanat erään asukkaan ovenedustalta. Samanlaiset vanat tulivat talviaikaan tutuiksi Gunnarin huoneessa, mutta nyt ovi on aina lukossa ja merkkaaminen jää oven ulkopuolelle.

Se, että puoliso on parantumattomasti sairas ja hoidossa kodin ulkopuolella, ei ole helposti hyväksyttävä tilanne. Sopeutumisessa hyvänä apuna ovat aika ja tuttuus. Olen tullut tutuksi hoitokodin henkilökunnalle, en ole heille uhka, tapani ovat vakiintuneet. Myös hoitokodista henkilökuntineen on tullut minulle tuttu ympäristö, jossa luontevasti elän ja olen. Olen osa sitä silloin kun olen paikalla

Ja toistamiseen totean, että on suuri ilo ja kunnia saada kulkea Gunnarin kanssa tätä yhteistä matkaa.

---

Ti 25.5.2010

Kevätflunssa sai yllättäen otteen minusta ja jouduin kysymään sairauslomaa totutuista yleishyödyllisistä viikkorutiineista. Luvan saatuani mieli keventyi, kun ei tarvitse väkisin pinnistellä itseä huomenaamuksi toimintakuntoon ja näinpä voinkin "rasittaa" itseäni muutamalla kotisivurivillä.

Alla muutamia keinukuvia, joita olisi voinut olla enemmän eri vuosikymmeniltä, mutta siihen eivät voimat tällä erää riitä. Vasen kuva on otettu viime perjantaina. Siinä Levi ja Daniela keinuvat mummolan pihalla ilta-auringossa melkoista vauhtia, keskimmäisessä kuvassa olen äidin merkintöjen mukaan 5-vuotias ja mökkikuvassa 6-vuotias. Mökki on ilmeisen uusi (vaikka näyttää vanhalta), koska takana ei ole vielä muuta asutusta eikä oman pihan kuusiaidan taimiakaan. Myöhemmin takana olevalle pellolle tuli mökki toisensa viereen ja meidänkin mökin ilme muuttui, kun se maalattiin punamullalla. Tässä kuvassa se on aika vaatimattoman näköinen tupanen, mutta siinä oli riittävästi olotilaa (huone, keittiö, kuisti ja vintti), ja runsaasti siivottavaa pikkutytölle. Ja puutarhassa oli lisää puurtamista. Oli mansikkamaa ja kukkapenkit ja hiekkatie... Samanlaisia kesäpuuhia teen edelleenkin, vaikka tuolloin lapsena luulin, että en ikinä enää ryhdy hoitamaan minkäänlaista länttiä.

   

La 22.5.2010npcomments-->npcomments-->npcomments-->npcomments-->

Tänään säätyyppi vaihtui. Levi oli viime yönä yökylässä ja ihmetteli seinällä olevaa ilmapuntaria. Lupasin näyttää miten se käytännössä toimii ja toivoin mielessäni, että sää vaihtuisi niin radikaalisti, että se näkyisi myös ilmapuntarissa ja todentaisi sen toimivuutta, mutta näin ei tapahtunut. Nyt on kuitenkin ensi havainto tehty ja siitä  tieto syvenee sitten, kun on sen tiedon aika.

Kaiken ikää otamme haltuumme uutta tietoa ja uusia elämyksiä, yksikään päivä ei ole minkään ikäisenä täysin edeltäjänsä kaltainen, aina on aihetta ihmettelylle.

Lapsen ihmettelyä pidämme luonnollisena ja annamme sille tilaa, ja vastavuoroisesti lapsi antaa tilaa vanhemmilleen tulla mukaan hänen ihmettelyynsä. Syntyy vuorovaikutusta, jolla edesautetaan onnistunutta ja rakentavaa elämää.

Nuori aikuinen ei välttämättä ihmettele elämän monimuotoisuutta edes samaa sukupuolta olevan vanhempansa kanssa, vaan valitsee luottohenkilöt itse. Se on varmaankin luonnon laki, vaikka usein murheellinen sellainen. Monelta ikävyydeltä voitaisiin välttyä, jos voisi syntyä kuilun sijaan kahden eri-ikäisen aikuisen välinen uusi ja erilainen ystävyys.

Yksi näitä alkavan aikuisuuden erikoisuuksia on, että nuori päättää yksipuolisella sopimuksella muuttaa oman lapsuudenkotinsa maksuttomaksi hotelliksi täysillä palveluilla. On kovin loukkaavaa joutua vanhempana paitsi maksumieheksi, myös yli kävellyksi, ovimatoksi omalle rakkaalle lapselleen. Siinä on tunteiden myllerrystä vähintään yhtä paljon kuin vasta avautuneessa aikuisuudessa. Koska näin tapahtuu sukupolvesta toiseen, niin kyseessä on varmaankin jonkinlainen luonnon laki jota kotoa irtautuminen edellyttää - lapsi aikuistuttuaan haluaa keksiä pyörän itse ja tässä valinnassaan altistaa itsensä kohtaamaan elämän alkukarikot karkeamman mukaan kantapään kautta.

Onneksi elämä myös jossakin vaiheessa seestyy ja tunteet tasaantuvat. Vanhempi on edelläkävijä, edellä kokija, tien raivaaja. Lapsen, jolla on vanhemmat, ei koskaan tarvitse kulkea umpimetsässä, vaikka olisi eksyksissäkin. Häntä varten on tie tehty, ei ehkä mieleinen, mutta kestävyydessä koeteltu, rakkaudella ja elämällä tallattu.

Ma 17.5.2010

Kaikkien alla olevien tapahtumien yhteinen nimittäjä on kaunis sää.

   Helatorstaina kohottelimme maljoja Tuan täysi-ikäisyydelle.
   Perjantaina olin ip:n Gunnarin luona. Sää oli tuolloinkin kaunis ja monet asukkaista olivat ulkosalla.
   Viime vuonna Gunnar käveli omatoimisesti, mutta nyt on turvauduttava toisten ja tekniikan apuun.

   Lauantaina laitettiin pirttikalusto autoon, pöytä auton katolle, ja suunnistin Inan luokse uuteen kotiin.
   Oli kuulemma "naapurin tytöistä" hauskan näköistä, kun tiellä kulki auto jonka katolla oli pöytä.

    Muut kuvat ovat Danielasta yökylässä. Tällä kertaa päällimmäinen viehätyksen aihe olivat keinu
    ja maatuskanuket. Nukkeja käytiin kokoamassa vielä 22.30, kun uni ei tullut, vaikka oli 
    luettu jo monet kirjat ja laulettu monet laulut ja kirjoista oli laskettu 12 kirahvin jalat, sarvet, hännät ja 
    pilkut ja... Välillä Daniela oli muurahainen pesässä sängyn ja kaapin välissä kertoen vähän haikeana,
    mutta reippaana, että muurahaisen oma pesä on tuolla, osoittaen omaa kotia.  Juuri kun mummolta alkoi
    mennä usko nukahtamiseen tapahtui klo 22.59 ihme, lapsi halusi tulla syliin, ja nukahti. 

Ke 12.5.2010

Ihana kesäpäivä. Sitä todistivat kaksi pihan yllä lennellyttä pääskystäkin, sekä kohisten vihreäksi muuttuva luonto.

Face Bookin käyttöni on entisestään lisääntynyt, mutta ei ole pelkoa näiden kahden viestimen, kotisivujen ja FB:n keskinäisestä kilpailusta, vaan pikemminkin siitä, että ne erilaisuudellaan täydentävät yksin jäämisen aukkoja. Mutta, kenelle soisi näin kurjan elämän, että täytyy vuorovaikutustaan pitää yllä virtuaalisessa todellisuudessa aidon kasvokkain käydyn keskustelun asemesta?

Löysimme Gunnarin kanssa keskustelun taidon alkeet liian myöhään, oikeastaan hänen jo sairastuttuaan. Totta kai me kommunikoimme monin eri tavoin toistemme kanssa, mutta oikeata keskustelua samanarvoisina kumppaneina ilman ennakkoasennetta toisen mielipiteille tilaa antaen, kuunnellen ja kuullen, siinäkin me jäimme aivan keskenkasvuisiksi. Vasta, kun oli saanut aavistuksen verran kokea levollista ja keskustelevaa yhteiseloa, alkoi ymmärtää miten elämä olisi voinut olla toisenlaista. Luulen, että esteinä keskustelun jujun löytämiselle olivat arjen pyörittämisen kiireet ja paineet sekä niistä nousseet haasteet ja tunnelataukset, mutta myös aito taitamattomuus, ja "viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä" kehittymätön ja ailahteleva minä, joka helposti joko paukuttaa henkseleitä tai loukkaantuu. 

Elämä olisi voinut olla mielenkiintoisempi seikkailu, jos olisimme varhemmin päässeet ymmärtämään toistemme kunnioituksen ja arvostuksen, erilaisuuden sietämisen ja suvaitsevaisuuden merkityksen ja myönteiset vaikutukset omassa yhteiselossamme. Vihoittelu ja kilpailu kulutti voimavaroja ja vieraannutti paitsi toisesta, myös itsestä.

Ti 11.5.2010

Nautin tästä ihanuudesta, kun tekniikka pelaa ja voin kirjoittaa muutamia rivejä silloin, kun hyvältä tuntuu.

Olen ollut Danielan seuraneitinä 1,5 päivää hänen ollessaan flunssapotilaana. Eilen hän oli kovin sairas, yski jatkuvasti ja oli kuumeinen, mutta tänään oli parempi päivä ja leikki sujui. Hän oli äiti ja Paddington karhu oli isä. Keskipäivän lähestyessä totesin, että kohta Anne-äiti tulee ja siihen Daniela sanoi, että ei tule, Anne äiti on jo kotona, minä olen äiti. Anne tuli ja minä jatkoin välittömästi matkaani hoitokotiin, jossa kaikki oli "olosuhteisiin nähden hyvin". Gunnarilla oli hyvä viretila ja hän oli aktiivisesti minuun yhteydessä kosketellen jatkuvasti kasvojani ollessamme päikkäreillä.

Huomenissa aamu alkaa leipäkeikalla eli einesten hakemisella. Mukaan tulee diakoniaa opiskeleva Ville-V. Leipäkeikalta kirpputorille ja sitten onkin pitkähkön tauon jälkeen aika tarttua haravaan varsinkin, kun  haravointi on kohta taakse jäänyt mahdollisuus ruohon kasvaessa. Myös sammaleen kimppuun pitää käydä konevoimin. Toivon vain, että sää muuttuu ulkotöihin innostavaksi. 

   1. kuvassa Daniela on Anne-äiti ja tässä roolissaan hän ihan konkreettisesti esittää Paddingon-isälle missä sähkölaitteessa on vika.
   2. kuva on otettu 31.5.2007 Levin päiväkodin kevätjuhlassa.
   3. kuva on kukkapenkistä, joka näyttäisi tänä vuonna jättävän väliin tulppaanit ja narsissit ja keskittyvän esikoihin.

   Flooranpäivänä Tua täyttää 18 vuotta. 

   Mihin nuoruus loppuu? Suomessa täysi-ikäisyyden raja on laskenut 24 ikävuodesta ensin 21 vuoteen, 1960-luvun lopulla se oli hetken 20 ja vuodesta 1976
   lähtien 18 vuotta. Mutta loppuuko nuoruus täysi-ikäisyyteen? 

Ma 10.5.2010

Taas on kulunut iät ja ajat edellisestä merkinnästä. Tahtotilaa kirjoittamiselle olisi ollut, mutta se ja mahdollisuus eivät oikein ole kohdanneet toisiaan.

Kuun vaihteessa olin Rean, Levin ja Teemun kanssa Lontoossa. Levi oli reipas kävelijä, käveli pitkiä matkoja nurisematta. Se on aikamoinen suoritus kaverilta, joka täytti roosanpäivänä 9 vuotta. Onnittelumaljat kohotettiin vähän ennakkoon Lontoon Hard Rock cafeessa.

Viikonloppumatka Lontooseen oli kohtuullisen kevyt toteuttaa ja antoi mukavasti potkua elämään, vain kukkaro jäi valittamaan ja mieli haaveilemaan muustakin  elämästä kuin saunalahden senttisateesta.

Eilen äitienpäivän lippua nostaessani kuulin käen kukuntaa, tosin vain pari kertaa. Taikauskoinen jos olisin, kauhistuisin.

Ke 21.4.2010

Nyt ovat kyllä pienet marinat paikallaan.
Olin eilisen iltapäivän Gunnarin kanssa hoitokodissa ja päätin mennä sinne myös tänään, koska on Tapiolan seurakunnan järjestämänä hartaushetki. Keskipäivällä iski ahneus puutarhatöihin. Soitin ja varmistin pitääkö tietoni paikkansa välttyäkseni turhalta matkalta ja siitä aiheutuvasta harmistuksesta. Kyllä, hartaus on klo 14.30, oli vastaus. Sovittiin hoitajan kanssa, että Gunnar on lepäämässä klo 13-14 välisen ajan ja sen jälkeen hänet siirretään pyörätuoliin ja saliin.
Olin paikalla klo 14. Kiirehtien siirsin Gunnarin nostolaitteella vessaan ja sieltä pyörätuoliin, salissa olimme tasan 14.30. Sitten alkoi 40 minuutin odotus. Eräässä pöytäryhmässä sanailtiin toraisestikin lähes kaiken aikaa. (Kyllä se peittelemättömän sanailun ja kehonkielen näytelmä aina yhden huonon hartauden voitti, ja se oli tosi elämää, hoitokodin arkipäivää.)
Lopulta Gunnarkin alkoi hermostua tapahtumattomuuteen, alkoi nimitellä minua ensin hiljaisella äänellä, ja sitten ääntä korottaen. Silloin päätin, että meidän odottelumme loppuu tähän. Samaan tulokseen oli tullut henkilökuntakin, joka alkoi tarjoilla myöhästynyttä iltapäiväkahvia. 
Olin aiemmin päivällä lukenut Merete Mazzarellan erään lehden julkaiseman jutun jossa hän kertoi mm. miten hän koki eläkeläisiä kohdeltavan eriarvoisesti johonkin toiseen ikäryhmään nähden. Kyse oli kahden vuoden takaisesta elokuvanäytöksestä, jota ei teatterin puolelta tultu esittämään eikä infottu peruutuksesta.
Tässä oli vastaavanlainen tapaus ja kohderyhmänä muistisairaat, hoitohenkilökunta (joka oli omissa toimissaan huomioinut hartauden tarvitseman tilan ja ajan, ja tehnyt tarvittavat valmistelut mm. siirtänyt asukkaat saliin odottamaan hartautta) Myös läsnä olevat omaiset olivat luopuneet jostakin hartauden hyväksi. Herää kysymys mistä oli kysymys? Laitoin kysymyksen pastorille ja kopion kirkkoherralle.

Ma 19.4.2010 - aamukymmeneltä on +3,3 astetta eli aika viileä huhtikuinen aamu, mutta viime vuonna oli vielä viileämpää, joten ei mitään uutta auringon alla. Harmaa päivä panee vähän jarruttelemaan ulosmenoa ja siksi viivähdänkin hetken aikaa muistoissa. Hain muutaman kuvan menneestä, Turussa vietetystä ajasta. Isoisäni Aleksanteri ja isoäitini Aino olivat eronneet ja isoisä solmi uuden avioliiton äiti-Mailan kanssa, jolla oli Maila tytär. Perheeseen syntyi kolme lasta, Miikka, josta tuli hyvä ystävä, Maini, joka oli yksi äitini rakastamista ja ihailemista sukulaislapsista, ja Martti, johon en ikäeromme vuoksi koskaan tutustunut.  Maila, Miikka, Maini ja minä vietimme paljon aikaa yhdessä.  Maini  on taiteilija ja asuu Helsingissä, Maila edelleen Turussa.  Miikka hukkui jollakin merimatkalla. Sain siitä tiedon joskus -60 luvun puolivälissä. Menetyksestä toipuminen kesti kauan. Viimeisen kerran näin Miikan naimisiin menomme jälkeen hänen käydessään meillä armeijan harmaissa. Martista en tiedä mitään. Sisarukset olivat ahkerasti mukana esityksissä  Samppalinnan kesäteatterissa sekä kirkkonäytelmissä Turun tuomiokirkon portailla.

Kuvat 1-2 ovat vuodelta 1951, 3. kuva vuodelta 1950.
1. kuva.  Ekalaisena koulumatkalla äidin neulomissa harmaassa mekossa ja punaharmaassa villapuserossa. Takin väriä en muista, mutta rinnassa oli muovinen, punainen meritähti ja hiuksissa hiukan venäläisen mallisesti iso rusetti. 2. kuva. Koulumatka oli pitkä ja yksinäinen, ja sisälti pelottavan, junille ja jalankulkijoille rakennetun siltaosuuden Aurajoen yli.  3. kuva on isoisän vanhain tavarain kaupan edestä. Eturivissä Maini ja Miikka, keskellä Maila ja minä ja takana Maila ja Taimi. Varjo on luultavasti Viljo-enon. 
    

La 17.4.2010

Elämä on... kuin kuvan taivas, valon ja varjon taistelua. 
Kerrostuvat murheet, pienet päivittäiset ja isot, elämän suuntaa pysyvästi muuttavat, täyttävät suurimman osan ajatuksiani päivin öin. Kuluneella viikolla olen tutkinut hautaustoimistojen valikoimia ja pyrkinyt työstämään perunkirjoituksen alulle saattamista. Aiheet ovat raskaita käsitellä ja viedä eteenpäin. Muutos pelottaa. Elämässä ei käy kuin elokuvissa, jossa löytyy Ester pelkoa jakamaan. 
Kuolema, sen outous, sen läheisyys, sen kohtaamiseen valmistautuminen, on ottanut ajatuksissani pääosan, sivuosassa on arki ja sen rutiinit. Gunnar alkaa olla kehossaan voimaton, mutta silmissään hän on läsnä. Oli suuri ilo keskiviikkona, kun hän ulkona ollessamme antoi tuskin havaittavalla kasvojen liikkeellä luvan kuvan ottamiseen, ja levolla ollessaan liikautti sormeaan kasvoillani. Ja puolen tunnin lenkin aikana naurahtikin pari kertaa, kun kerroin edelliseltä ulkoilultamme n. puoli vuotta aiemmin, pari sattumusta.

Olin tänään hoitokotimatkalla 12-17 ja sinä aikana monenlaisia tilanteita tuli eteen Gunnarin ja muidenkin asukkaiden kohdalla. Ei montakaan kuukautta sitten tulleelle Lillille ei ruoka maistu. Hän on vuoteessa, ovi raollaan, tuoli vuoteen vieressä, hoitovuorossa olleet hoitajat kävivät istumassa vuoteen vieressä tovin, sairaanhoitaja meni mittareiden kanssa...  Noin kuukauden ajan olen Gunnarin kohdalla havainnut, että välipalaa nauttiessaan hän ottaa ruoan suuhun, mutta ei niele, vaan "menee jonnekin tavoittamattomiin" ruoka suussa. Onko tämä alkua lopulliselle matkalle?

        

Ma 12.4.2010

Pelko pois, Ester on täällä on repliikki eräästä elokuvasta, jossa kaksi hylätyksi itsensä kokenutta teinityttöä kohtaavat ja jakavat elämäänsä.

Isoäitinä, kuullessani, nähdessäni, kokiessani lapsieni ja lastenlapsieni elämää, saan kerrata omia kokemuksiani lapsena, nuorena ja aikuisena, äitinä, puolisona, kasvattajana. On aika rankkaa joutua kertaamaan elämänkaartaan ja kaikkia virheitään. Onnistumisiaan ei niinkään tule kerrattua. Isoisoäitinä olo tullee olemaan toisenlaista, ulkopuolista, tulevan elämän, taivasodotuksen ja jälleennäkemisen puolelle kallistunutta.

---

Su 11.4.2010

YV lipaskeräystä valmisteleva viikko ja sen toteutus on takana. Iloitsen siitä, että lähes kaikki lupautuneet olivat mukana ja kahden päivän tempaus toteutui niin odotusten mukaisesti kuin se vain on mahdollista eri ikäisten ja toisilleen tuntemattomien ihmisten toteuttamana.

Ja taas voin asettua omiin oloihini ja ajatuksiini, ja jatkaa vaikkapa aloittamaani rakkaus-aihetta lainaamalla Paavalin sanoja: "Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali."

Maailma suorastaan pursuu erilaisia oppaita, joiden avulla voimme löytää tien toistemme luokse, mutta tuleeko mahdoton mahdolliseksi hyvilläkään välineillä.  Onko oltava kaiken ikää sokeita sokeain taluttajia ja niitä, jotka näkevät lähimmäisen silmässä pienenkin roskan, mutta eivät omassa silmässään sitä suurta rikkaa, joka vääristää näkemäänsä ja myrkyttää mieltä. 

Vastakkaisuuden kirjoa aamuisella pihalla, sama paikka, oikealla puolella on auringon sulattamaa maastoa, vasemmalla lumikasat ovat paikoittain hyvinkin korkeat.

     

---

Ma 5.4.2010

Pääsiäisen sää on ollut harmaan sumuista lukuun ottamatta tätä päivää, jolloin n. klo 15 alkanut auringon pilkotus jatkui iltaan saakka.
Luontoon on tullut uusina ääntelijöinä peipposia ja sepelkyyhkyjä, vaikka itse lintuja ei vielä pihapiirissä näkynytkään. Muutenkin on ollut kaikin puolin hiltaista, ei ole ollut isoja eikä pieniä eläimiä.

Levi oli yökylässä lauantaita vasten yöllä, nyt hän on isänsä kanssa Ylläksellä, jonne lähtivät ajamaan klo 06:05.

                   

...ei yksinäinen puu valkeeta ota. Totta on tuo vanha sanonta. Yksinäisyys kalvaa lähes kaiken aikaa. On ollut suuri rikkaus saada elää toisen kanssa ja rinnalla, olla oppimassa rakkauden aakkosia.  Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

Yhdessä elämisen rakenteet muovautuvat kuin varkain sellaisiksi, kuin ne ovat. Jossakin vaiheessa voi tapahtua havahtuminen arjen ahdistavuuteen,  vuosien jälkeen näkemykset ja katsomukset eivät kohtaakaan, eikä sanoja yhteyden vahvistamiselle, tai halua sille, tunnu löytyvän. On kuin oikeutettua valita taistele tai pakene valikosta pakene, paeta omaan todellisuuteen, omiin näkemyksiin, omaan erillisyyteen, vahvistua ja taistella oman elämän puolesta kaikin käytettävissä olevin keinoin. Mutta taisteleeko ihminen silloin myös itseään vastaan, sillä elämän haasteellisella matkalla toivo paremmasta tulevaisuudesta löytyy yhdessä tehdystä löytyretkestä, yhdessä puolisoiden välillä, yhdessä vanhempien ja lasten välillä, yhdessä ihmisen ja ihmisen välillä.  Liian usein juutumme totuttuihin kuvioihin, kuuntelemme kuulemattomin korvin ja katselemme näkemöttämin silmin sen sijaan, että olisimme lapsen tavoin rohkean ja innostuneen uteliaita kohtaamaan ja aloittamaan uutta. Tämäkin päivä on uusi mahdollisuus avata yhdessä tekemisen salaisuutta, jakaa rikkautta rahatta.

---

To 1.4.2010

  Ina täytti eilen 20 vuotta. Onnea ja menestystä elämän uudelle vuosikymmenelle!
   
  Kesää kohti ollaan kovaa vauhtia menossa. Tässä tietoa millaisin lukemin aikaisempina vuosina vastaavana aikana n. klo 06   
  on tällä puolella Suomea päivä aloitettu: 2006 +2,3, 2007 -1,2, 2008 +2,8, 2009 0, 2010 +1,7. Aika samoissa lukemissa vuodesta
  toiseen.

 

---

Ma 29.3.2010

Talven jälkeen ensi kertaa näkyi tänä aamuna mäyrän jälkiä lumessa. Se oli ollut samalla kierroksella kuin me koirien kanssa. Pihallakin oli mäyrän jälkiä ja jätöksiä, joita Bono ennätti hieroa kaulanseutuville ennen kuin ennätin hätiin. Kaitaalta tuli kuvaviesti kysymyksellä: "Onko tämä mäyrän jälki?" On siis tapahtunut  yleisempi herääminen talviunilta. Jos onni suosii, niin eläinkuviin voi tulla hiukan vaihtelua.

Daniela oli sunnuntaita vasten yöllä ensi kertaa yökylässä mummolassa. Pienelle tyttöselle se oli aikamoinen kokemus ja uni tuli koti-ikävää itkien. Yölläkin lyhyen heräämisen myötä palautui heti koti-ikävä mieleen, mutta onneksi uni oli voimallisempi ja antoi ikävään levon.

Hoitokodissa Gunnarin viretila on hieman noussut. Johtaja kertoi, että Gunnar on hoitotilanteissa jonkin verran puhunut, lauseitakin. Minullekin hän tänään puhui, mutta vain rumia sanoja, paljon ja kovaäänisesti. Väsymyksestä ei juuri tällä erää ole tietoakaan, ja katse on kirkas ja tutkiva, kasvot muutenkin kauniin levolliset, paitsi kotiinlähtöni hetkellä, jolloin niihin astuu surumielisyys.

   

---

Ke 24.3.2010

    

Ensimmäinen kärpänen tuli vahvistamaan uskoani kevään etenemiseen. Joka kevät on yhtä hieno asia nähdä ensimmäinen lokki, kärpänen, leskenlehti jne. Kesällä kärpästen ja leskenlehtien kanssa onkin jo toinen juttu, ihastus kun muuttuukin vihastukseksi tai ainakin harmistukseksi.  Luulin korkeuksissa lentävää lintua haukaksi, kunnes se äänellään ilmaisi olevansa korppi.

Talven selkä on siis taittunut, vaikka lunta onkin hurjat määrät, mutta niin oli viime vuonnakin tähän aikaan lunta. Silloin harrastimme Danskun kanssa pihahiihtoa.

Eilen hoitokodin puolisoryhmässä yhtenä aiheena oli asukkaan viime hetket ja niihin liittyvät käytännön toimet. Raskas aihe, jota on hyvä käsitellä myös ryhmässä, oma mieli kun sitä kaiken aikaa käsittelee. Ihan päällimmäisenä minulla on nyt kuitenkin harmistus siitä, että en saanutkaan autoa tänään vauriokorjaamolta.

Pienet jutut jäävät kellumaan pinnalle, raskaat painuvat pohjaan. Näin äitinikin suhtautui joihinkin kasvuni myötä tulleisiin ongelmiin: pienistä asioista seurasi suuri kimpaantuminen ja suurista yllättävä rauhallisuus. Koin sen ristiriitaisena, mutta ilmeisesti luonto toimii näin.

---

Runsas kuukausi sitten (ma 15.2.) olimme Rean kanssa hoitokodissa ja hän otti tuolla käynnillä runsaasti kuvia, joista olen valinnut tähän muutaman. Kaikissa yhteisissä hetkissämme toistuu sama rytmi pienin vivahde-eroin.

         

     

---

Ma 22.3.2010

Tänään on kuluneen viikon ensimmäinen vapaapäivä, ja aurinkoinen ja kirkas sää houkuttelevat ulos päiväunille.

Pari tapahtumaa viikon varrelta:

-  torstaina iltahämärissä Petterin hakiessa koiria lenkille jätin vahingossa Ramseksen hännän oven väliin. Hädissään se huusi korkealta ja kovaa niin, että Rea hetken kuluttua soitti kysyäkseen mitä meillä tapahtui. Joko pelästymisen vuoksi tai jostakin tulevaisuudessa esille tulevasta syystä en osannut heti avata ovea ja tilanne jatkui muutaman sekunnin. Häntä ei vahingoittunut ja Ramseskin toipui tapahtuneesta, mutta Bono oli levoton koko yön, kun ei tiennyt miten kaverille kävi.

- eilen aamulla lähdin  matkaan tyhjällä tankilla ja huoltamolla totesin, että rahapussi oli jäänyt kotiin, matkassa oli 5 euroa ja  edessä kierros kirkko Espoonlahdessa, hoitokoti Tapiolassa ja autokorjaamo Kaivokselassa. Kuinka ollakaan bensa riitti vielä hutiajoonkin, ajoin Oulunkylään saakka, josta soitin Petterille ja kysyin minne pitäisi mennä. Nyt auto on korjaamolla tyhjällä tankilla ja toivon, että pääsen sillä sitten aikanaan huoltoasemalle. Tähän unohdukseen ei liity dramatiikkaa. Rahapussi oli vain väärän takin taskussa.

Murheen kantaa yksinkin, mutta iloon tarvitaan kaksi.

Muutamia kuvia tältä aamulta:
      

---

Ma 15.3.2010

Luulin kaukomatkalaisten tulevan aamuyön tunteina kotiin, vaan eivät tulleet. Päivän mittaan aloin jo olla huolissani, mutta onneksi tavoitin heidät ennen koneeseen menoa. Nyt he ovat kotimatkalla ja kaikki on hyvin

Eilen hoitokodissa laittelin pääsiäissomisteita ja kohensin paikkoja. Näitä tehdessäni sain kuin lahjana kuunnella radiosta kaksi puhuttelevaa uusintaohjelmaa, Viikon taiteilija ohjelmassa helmikuussa kuolleen suomentaja ja kirjailija Kyllikki Villan ja Miten minusta tuli minä ohjelmassa viime viikolla syöpään menehtyneen Leena Palotie-Peltosen ajatuksia. Esikuvallisia, aikaansaavia ja vahvoja naisia molemmat.

Kulunutta viikkoa kuvaisin lainauksella: Elämä ei aina ole helppoa eikä yksinkertaista, mutta mielenkiintoista ja haastavaa.

   

---

Ma 8.3.2010
Hiihtolenkki vaihtui kävelylenkiksi koirien kanssa. Kuvia matkan varrelta.
       
       
   

---

Su 7.3.2010

Kulunut aika on vierähtänyt perustehtävien ja niiden lisäksi tulleiden tehtävien hoidossa, joita ovat yhteisvastuun lipaskeräyksen valmistelut ja toteutus sekä Elviiran hoito ja siihen liittyvät toimet.
Ennen seuraavaa lipaskeräystä (9.-10.4.) on aika huokaista, palautua ja valmistella tulevaa tapahtumaa.
Aurinko hohtaa jo kantavaa hankea vasten. Tänään pidän taas selkeän vapaapäivän, vaikkakin olisi tarvetta hoitokotiin menolle.
Nähtäväksi jää toteutuuko ajatatukseni hiihtoretkestä, mutta ennen sitä on koirien liikuntarupeama ja Elviiran hoitotoimet.

Alla kuva Elviirasta, aamuketusta ja heti perään tulleista peuroista, joita kaiken kaikkiaan oli kuusi.

    

---

 

         Ti 23.2.2010

Talvi taittuu kevääksi ja matkamieli valtaa alaa. 
Tiedän matkalaisia, jotka ovat lähiviikkojen aikana lähdössä Brasiliaan, Intiaan ja Nepaliin. Nepaliin menijät vaeltavat Annapurnan perusleirille 4150 metrin korkeuteen, Intian kävijät vierailevat orpokodeissa ja Brasilian matkaajilla saattaa olla mielessään rentouttava rantaloma-ostosmatka.

Meillä, jotka jäämme kotimaisemiin, on varmasti jatkossakin tiedossa lumenluontia. Toivottavasti lumentulon väliin mahtuu jonkin verran lumipeitteitä sulattavaa auringonpaistetta. 

Vanhoista kuvista vuoroon valikoitui kuva vuodelta 1942, jossa äitini Taimi on isoisäni Aleksanterin kanssa.Yllättäen Taimissa ja Keassa näyttäisi olevan yhdennäköisyyttä, vai näenkö omiani?

Lotta-asuja, vaan tuskin alkuperäisiä, voi nähdä Kanttiinien Lotat esityksissä. 

Hoidokodissa kaikki oli eilen ennallaan. Iloinen ja hyvä asia on, että Gunnarin päivään sisältyy salissa oloa toisten parissa. Yhteisiä hetkiä on voimien mukaan aamutoimista lounaaseen ja välipalasta iltapalaan. Iltapäivän muutamat tunnit hän on omassa sängyssään.

---

La 20.2.2010

Hämmästelen sitä, että tämä päivä kokonaan minun. Ei ole minkäänlaisia sitoomuksia mihinkään suuntaan. Tosin mieli askarteli jo heti aamusta miten tulisi hoitokotiin menon kanssa menetellä. Oletin, että myrsky ja lumimyräkkä olisivat päällä tänään, mutta ne siirtynevätkin ensi yöhön. Jos näin on, niin en huomennakaan todennäköisesti mene hoitokotiin, ja silloin  poden jo tunnontuskia. Silti pidän tänään vapaata. Tällainen mielen askare on jokapäiväistä tässä vaiheessa, kun elämme "kahden asunnon loukussa".

Aamulla tv:ssä haastateltiin Mikael Jungneria, joka loppuviikolla sai tiedon Ylen pääjohtajan pestin päättymisestä. Mies oli sanavalinnoissaan korrekti ja esiintyminen oli rauhallista ja hyväntuulista, mutta kiinnitin huomiota silmiin. Niissä näkyi tapahtuman koskettavuus. Näin oli myös kirjailija Anu Kaipaisen kohdalla v. 1985, kun hänen puolisonsa, Osmo Kaipainen kuoli. Samana vuonna kuolema kosketti myös minua ja oli helppo tavoittaa menetyksen kokeneen ihmisen tunnetilaa ja sen aikaansaamaa muutosta ulkoisessa olemuksessa.

Tähän asti olen kuvitellut, että vain kuoleman surun kokeminen muuttaa silmät "syviksi pohjattomiksi kaivoiksi". Nyt sain nähdä, että muukin kokemus saa saman aikaan.

---

To 18.2.10

Nyt tuntuu kaiken aikaa olevan kauhea kiire ja yritän äkkipäätään palauttaa mieleen jotakin kuluneelta viikolta päästäkseni taas jatkamaan matkaa... 

Lauantaina veimme Rean kanssa kirpputorille tavaroita ja palattuamme lähdimme pikapikaa parituntiselle hiihtolenkille, jonka aluksi tahnastelin ja tuhnustelin vanhoilla suksilla ja liian pienillä sauvoilla. Kun Rea antoi omat välineensä minulle totesimme, että murtomaahiihtokin on välinelaji. Suksi alkoi luistaa paremmin ja onnistumisen myötä alkutaipaleen makeat naurut loppuivat, koska hassuja tilanteita ei enää tullut.
Sunnuntai-aamun metsälenkin jälkeen Anne meni zumbaan Ladyline Kivenlahteen, jossa oli ystävänpäivän merkeissä avoimet ovet. Menin mukaan. Vietin kolme varttia hierovassa tuolissa ja lasku tästä ilosta tuli maanantaina, kun kaikki paikat olivat kuin pieksemisen jäljiltä. Iltapäivä kului ulkotöissä, kun Petteri otti ohjelmaan lumenheiton katoilta ja sain olla avustamassa. 
Maanantai ja tiistai meni Danielan seurassa. Hän oli flunssan vuoksi pois päiväkodista. Maanantaina illansuussa olimme Rean kanssa hoitokodissa, jossa alkujännityksen mentyä Gunnarista nousi pintaan hauskuttaja entiseen tapaan ja hän  piti esitystä Realle.
Eilinen meni leipäkeikalla, sisä- ja ulkotöissä ja yhteisvastuun toimistotöissä. 
Tänään on suunnitelmissa monenmoista.

Myöhästyneet onnittelut Raili-serkulle, joka kuvassa poseeraa Eija-serkun kanssa. Raililla on päällään ihana mekko, jonka ilokseni ja ihastuksekseni sain jossakin vaiheessa omakseni. Eijan äiti, Inkeri-täti, oli mm. ahkera käsityöihminen. Hän virkkasi ja neuloi paljon. Luulen, että Eijalla on kuvassa virkattu mekko.

                    

---

To 11.2.10
Aamupäivän harmaudessa kiersimme jäällä 1,5 tunnin lenkin Annen ja koirien kanssa. Alkumatkasta koirillakin oli häntä pystyssä, mutta syvässä lumessa tarvottuamme ja puolivälistä matkaa lumen lisäksi vielä vedessä kahlattuamme alkoi mieliala laskea ainakin Bonolla, joka oli jättää leikin kesken, ja vain houkuttelemalla ja käskemällä tuli perässä. Rapsu johti urheasti joukkoa kohti turvasatamaa, Matassaaren kaarisiltaa, missä odotti kova maa ja aurattu tienpinta. Retken loppu ilostutti mieltä niin, että koko matka tuntui hyvältä. Samoin kävi eilisen seikkailun kanssa, kun kävin Kaivokselassa arvioittamassa autoon tulleen vaurion (toinen autoilija peruutti oikeaan etulokkariin muutama viikko sitten). Sekin matka oli pieni seikkailu onnellisine loppuineen.

     

---

Ti 9.2.10

Kävin muutama aika sitten yläkerrassamme, muutakin kuin kukkia kastelemassa, ja "löysin" useita valokuva-albumeita, joiden olemassaolon olin tyystin unohtanut.

Alla pari kuvaa vanhasta Helsingistä. Ensimmäisessä olen pienen äidin kanssa Toisen linjan kallioilla joko keväällä -47 tai -48. Takana näkyy silloinen Lastenlinna, jonka ihana roskis tuli minulle hyvinkin tutuksi. Toisessa kuvassa onkin Taimi-äidin kirjoittama teksti.

Paljon on puhuttu sotalapsista ja -orvoista, mutta heistä, jotka olivat sodan jälkeen sodan seurauksena ympärivuotisesti hoidossa tai/ja muuten sukulaisissa kiertämässä, ei ole puhuttu. Ei myöskään niistä ihmisistä, jotka tällaisia reppanalapsia ottivat hoitoonsa. Tämä oli kuitenkin todellisuutta ainakin Helsingissä. Sen aikuisista Helsingin Sanomista on voinut lukea ilmoituksia kysynnästä ja tarjonnasta.

Minua hoiti pieni äiti ja pieni isä, Edla ja Juho, molemmat jo silloin iäkkäitä. Edlalla oli hetekan alla sanomalehteen käärittynä hautalaatta, josta puuttui vain kuolinpäivä. Myös kuolinvaatteet olivat valmiina. Oli arvokas hetki, kun sain joskus luvan kanssa niitä katsella. Ollessani kahdeksanvuotias muutin pysyvästi äidin kanssa asumaan ja kävi ilmi, että myös hänellä oli kuolinvaatteet valmiina.

Äiti asui samassa kaupunginosassa, eikä minua suinkaan unohtanut (kuinka olisi voinutkaan, sillä hän maksoi joka kuukausi hoitokorvauksen), vaan kävi otetuista valokuvista päätellen useinkin katsomassa. Tosin vain yhden tapaamisen muistan. Muistan miten juoksin lumista maantietä linja-auton perässä itkien ja huutaen. Silloin olin pienen äidin pojan luona Pusulassa. Pieni olin silloinkin, koska sama kaniturkki oli sinäkin talvena päälläni.

      

---

La 6.2.10

Käynti hoitokodissa oli odotettua valoisampi. Gunnar oli entisensä tai hiukan energisempi. Hän punnersi itsensä makuuasennosta istumaan useamman kerran ja välipalalla puoli-istuvasta asennosta kaiken aikaa istuvaan asentoon. Ruoka maistui, lounas tuplana. Loikoillessani hänen vierellään sain tuta hänen käsiensä voimaa, kun hän rusikoi milloin milläkin tavalla milloin mitäkin paikkaa mihin vain pääsi käsiksi. Lepäämisestä ei tullut mitään, kun väsymyksestä ei ollut tietoakaan, vaikka yritin hyssytellä ja silitellä. Sain hänet rauhoittumaan ja lepäämään rentona, kun istuin sängyllä niin, että hän silmänsä avatessaan näki kasvoni, mutta asento kävi selkäni päälle ja näin saatettiin jatkaa vain pieni hetki.

Olen useiden viikkojen ajan luullut Gunnarilla olevan kurkkukipua, mutta vaivana ilmeisesti onkin kuivunut suu. Otin asian puheeksi ja iltahoitaja kertoi, että on olemassa geeliä, mikä auttaa, ja lupasi hoitaa asian vielä tänään. Myös yöunta yritetään turvata siten, että lepohoidosta siirrytään heti normaaliin päivärytmiin eli pyörätuoliin (ja toivottavasti toisten joukkoon saliin).

---

Pe 5.2.10 klo 14:29

Tunti sitten tuli hoitokodin johtajalta soitto, että Gunnar oli saanut Tia-kohtauksen. Vakavuusasteeltaan se oli kertomiskynnyksen ylittävä uutinen. Nyt Gunnar nukkuu ja tilaa heräämisen jälkeen ei voida ennakoida. Hän on viime päivinä ollut poikkeuksellisen väsynyt. Väsymyksen aiheuttaja voi olla tulehdussairaus. Sairautta hoidettiin seitsemän päivän lääkekuurilla alkaen ke 27.1. Toissapäivänä Gunnar oli salissa syömässä hämillisen ja väsyneen oloisena. Eilen Anne oli käynyt hänen luonaan ja todennut hänet väsyneeksi ja havainnut, että suuta kuivaa. Anne oli kertonut havaintonsa hoitajille, jotka lupasivat antaa nestettä.
Jos tänään ei tule soittoa menen huomenna hoitokotiin.

On satuttavaa ja raskasta seurata oman puolison "kotimatkaa".

---

Su 31.1.10, ma 1.2.10

     

Petteri poisti lumivaipat vanhojen rakennusten katoilta ja minä kolasin rinnalla sisäpihaa ja lapioin tarvittavia polkuja auki.
Tämä kaikki välittömästi kirkkomatkan jälkeen, jossa kului aamu- ja keskipäivä.

Kirkossa oli Yhteisvastuukeräyksen avaus ja kirkkoherranvaalien 1. päivä. Ihmisiä oli paljon koolla ja monenlaista tunnetilaa liikkeellä.  Yllättävää oli nähdä joidenkin kohdalla, miten rauhallisina ja ystävällisinä tietämäni ihmiset olivat muuttuneet hetkellisesti pahansuoviksi ja sähäkkäsuisiksi. Viime viikkojen ajatus laajemmasta sosiaalisesta kanssakäymisestä tyrehtyi tykkänään ja mieleen palautui yhteiselon epäkohtina riita ja tora, pahan puhuminen ja kaikenlainen tarkoituksellinen toisen ihmisen loukkaaminen. "Joukossa tyhmyys tiivistyy" , oman ajattelun, kielenkäytön ja käyttäytymisen hallinta karkaa, ja toisaalta,  joukossa voi koetella omaa ihmisyyttään.

"Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, ... mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä."

"Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa."

Iltavapaalle siirryimme hienoisen hämärän alkaessa. Lepotauon jälkeen siirryin koneelle tallentaakseni muutamia kuvia päivän lumitöistä, ja eikö vain, puolen yön aikaan onnistuin tilttaamaan koneen ja kotisivukirjaukseni, mutta, kiitos Petterin, nyt helmikuun ensimmäisenä kaikki on taas kohdallaan.

 

---

Ti 26.1.10 iltapäivällä

Huterassa kunnossa menin hoitokotiin, mutta hyvä, että menin. Tai kuka sitä tietää mikä on hyvä ja mikä ei, mutta Gunnar oli sairaan oloinen ja kerroin havaintoni omahoitajalle ja vuorossa olevalle hoitajalle. He tekivät CRP mittauksen ja jo kotimatkalla sain soiton.  Lääkärille on mennyt tieto kohonneesta arvosta ja lääkäri päättää huomenissa aloitetaanko lääkitys vai katsotaanko muutama päivä. Arpapeliä, kuten koko elämä, tai ei kai sittenkään. Itse asiassa en usko elämän arpapeliin, vaan ennemminkin palapeliin, jossa kaikki palat ovat Jumalan käsissä, vaikka välillä tuntuisikin siltä, että 'jos se olisi tehnyt niin, sitten ei olisi käynyt näin...'  Turhaa puhetta kaikki. Ihmisen on hyvä oppia luottamaan Luojaansa.

Vuoden ensimmäisinä päivinä kuoli Gunnarin "ruokailukaveri" ja tänään olivat seinänaapurin tavarat takkahuoneessa sekalaisissa kasoissa, osa jätesäkeissä,  odottamassa omaisia.
Näkemäni ei vahvistanut kuvaa ihmisen ainutlaatuisuudesta ja arvokkaasta elämästä, myös kuoleman jälkeen. Kuolema on raskas kohdattava missä tilanteessa tahansa ja ajattelinkin pehmentää omaa tilannettamme viemällä pari koria vaatekaappiin odottamaan.
Kaikella on merkitystä, silläkin miten tavarat asetetaan odottamaan omaisensa menettäneitä.

Varjopuolen lisäksi elämään kuluu iloa ja valoa, onneksi! Vuoden alussa Johanna Virginialle (Virginiaan) syntyi pikkuveli, kun Raili-serkkuni Katri-tytär synnytti pojan.

 

Ti 26.1.10 aamupäivällä

Tunnen olevani, jälleen kerran, ihminen kuopassa. Googlettamalla ulospääsyä etsiessäni löysin linkin tekstin. Sitä lukiessa mielen taustalla häämötti Haitin tilanne, ja vielä kauempaa 2004 tsunamiin liittyvä  muisto tammikuulta 2005. Espoonlahden kirkkoon oli tuolloin kutsuttu syys-joulukuussa 5 v. täyttäneet perheineen, isovanhempineen ja kummeineen. Ohjelmassa oli Jukka Salmisen musiikkikertomus Zooppera, jossa Nooa arkkeineen joutuu vedenpaisumukseen. Olin seurakunnan puolelta Jukan teknisenä avustajana. Ahdistuin esityksen aikana aiheen koskettavuudesta ja odotin kriittistä palautetta, mutta sitä ei tullut. Yleisö ilmeisesti eli hetkessä. Siihen taitaa olla pienillä lapsilla luontainen taito, ja taito pitää myös vanhemmat kiinni siinä.

Tunnettua on, että elämässä on monenlaisia kuoppia, ja sellaiseen joutuu ennalta arvaamattomasti ja nopeasti. Helpolta tuntuva kulku vain yht' äkkiä katkeaa syystä tai toisesta. Tällä kertaa minun kohdallani syynä on oksennustauti ja siitä johtuva jälkiheikkous. Naapurissa Danielalla sairastuminen alkoi perjantaina ehkä päiväkodin tuliaisina, Annella lauantaina ja minulla sunnuntaina. Toisella puolella naapurissa Rea ja Levi ovat toipumassa vuolaasta nuhasta. Lisäksi Rea toipuu 12 tikin viiltohaavasta, joka tuli kovaa leipää leikatessa lauantaiehtoona.

Olen laistanut metsälenkit koiran kanssa, mutta en ole kuitenkaan jouten maannut. Haiti Katastrofi -keräys jatkuu vielä tämän viikon neljässä keräyspaikassa eri puolilla seurakuntaa. Yritän värvätä kerääjiä, otan vastaan ilmoittautumisia ja ohjaan vapaalle keräyspaikalle. 

5 päivää aikaa äänestää uusi kirkkoherra - Käykää äänestämässä Hannua!

---

To 21.1.10

Taas on ollut kirjoittamisessa tauko. Uusi tietokone ohjelmineen on päivitetty ja saattaa homma alkaa sujumaankin. 

Gunnarin tila heikkenee jatkuvasti. Suuret muutokset ovat vaihtuneet pieniin, tuskin havaittaviin. Viime viikon maanantaina hän sanoi muutaman sanan peräjälkeen, josta suuresti iloitsin, tämän viikon maanantaina hän oli hyvin uupunut ja uutena asiana oli nukahtaminen käyntini aikana. Tiistaina hän oli myös hyvin väsynyt ja hiljainen.

Haitin maanjäristys varhaisti seurakuntamme Yhteisvastuun lipaskeräystä ja lipaskerääjien yhteyshenkilönä elämäni on ollut ajoittain kiireistäkin. Katastrofikeräys kestää 6.2. asti, josta alkaa varsinainen keräys. Kohdemaa on alkuperäisen suunnitelmankin mukaan Haiti.

Hetken aikaa keräyskiireet ja Hannu Pöntinen kirkkoherraksi Espoonlahteen -tukiryhmän jäsenyys kulkevat rinnakkain. Vaalit ovat su 31.1. klo 11-19 ja ma 1.2. klo 8-19.

Koirille löytyy aina aikaa. Kiireiden vuoksi en ole lähtenyt päivälenkille metsään, mutta pihassa olemme pallotelleet. Koirilla on omat pallot, jotka ajoittain katoavat lumeen. Tässä Bono on osoittautunut kovin talkoohenkiseksi. Se havaitsee melko nopeasti Rapsun pallon katoamisen ja kiirehtii etsimään sitä yleensä hyvällä menestyksellä. 

                                                           

 

---

Ma 11.1.10

Ihana hengähdystauko pakkasen hellittäessä miellyttäviin lukemiin. Ja ihana hengähdystauko myös hoitokodissa. Gunnarin tila ei kohene, mutta mieleni on keveämpi aina, kun hän voi olosuhteisiin nähden hyvin. ?Silmät ovat sielun peili.? Eilen katse kertoi hyvästä ja levollisesta läsnäolosta. Muutama selkeä sanakin tuli vastaukseksi kysymyksiini. Tavallisimmin vastauksena on nyökkääminen, mutta saattaa tulla myös sana, harvoin kolme sanaa peräkkäin. Peterin terveisten kertominen muutti ilmettä verhotun surun suuntaan, mutta hyvä mieli palautui. Sain lähtiessäni suukkoja, en poiskääntymistä.

Toissailtaisella lenkillä kohtasin bussipysäkillä nuoren miehen. Innoissaan hän kertoi nähneensä suden loikkaavan tien poikki. Luontokuvaajana hän oli ikuistanut jäljet hangessa. Koska olin juuri menossa samaan metsään kahden koiran kanssa innostus ei luonnollisestikaan tarttunut minuun. Arvelin kyseessä olleen koiran, mutta hän ei vakuuttunut arvelustani. Jatkoin matkaa hakien puhelimitse rohkaisua naapureiltani. Jo alkutaipaleella rohkeuteni kuitenkin petti, ei suden pelosta, vaan koiran pelosta. Susi olisi varmaankin karttanut meitä, mutta suden kokoinen irrallaan juokseva koira  ei välttämättä. Niinpä palasin kulkemaan valaistuja teitä pitkin.

Eilen otin muutamia luontokuvia ja niitä ottaessani kuulin vienoa sirkutusta auringoisten puiden suunnasta. 
Sininen taivas  ja valkoinen hanki, raikkautta ja puhtautta, iloa ja valoa, eloa ja oloa kevään esikartanoissa.