Mari Lindgren s. Pääläinen - syntynyt Helsingissä -44 |
|
La 24.10.09
Ihan pakko oli eilen hoitokodista
palattuani ottaa eräällä parkkipaikalla kuvia
tuttavallisesta
variksesta.
Pe 23.10.09 Tänään
on uuden elämäni ensimmäinen vuosipäivä. Työelämän taakse
jättäminen oli kohdallani juuri niin suuri muutos
kuin olin
arvellutkin sen
olevan. Gunnarin
haaveena oli jäädä eläkkeelle, mutta
tosipaikan tullen
haave ja
todellisuus eivät kohdanneet ja kokemus oli
kivulias. Omalla kohdallani päätös ei ollut
vapaaehtoinen, vaan sitä oli
vauhdittamassa Gunnarin
sairaus
ja toive siitä, että voin hoitaa häntä
kotona.
Näinhän ei sitten käynyt ja putosin melkoiseen
tyhjiöön.
Nyt, kun
vuosi on vierähtänyt, on
saattanut löytyä tai on
löytymässä jonkinlainen
tasapaino elämässä, ja tietoisuus
ja
ymmärrys siitä, että ihminen voi olla
kokonainen ja
tarpeellinen myös ilman ansiotyötä, vaikkakin tämän
myönteisen
näkemyksen kasvattamiseen tarvitaan paljon
voimavaroja,
sillä yhteiskunta
kaikkine järjestelmineen on kuin pendolino, jonka vauhdista
saavat jäädä monenlaiset arvottomat ja kynnelle
kykenemättömät
ihmisryhmät.
Mielenkiintoista on
ihmisen kameleontinomainen kysy
samaistua aina siihen
joukkoon johon
kulloinkin kuuluu. Työelämässä olin
jokseenkin sokea
muulle elämälle ja nyt olen tullut kovin
tietoiseksi
näistä
marginaalissa olevista joukoista, jotka
kova vauhti on heittänyt pitkin
ratapihaa.
Ihmisellä on herkkyys kokea ja halu
tulla nähdyksi ja
kuulluksi, tulla
todeksi.
Muistijälkeen kirjautuvat kipeätkin
kokemukset,
jotka saattavat erilaisten esteiden poistuttua
ja
voimaantumisen myötä päästä
kuuluville vuosia toipumisen
jälkeen. Näin on Espoonlahden
kirkolla vapaaehtoisena
toimivan Jorma Koskisenkin
kohdalla.
Elämä on koettelemuksien
kautta johtanut hänet
tärkeälle paikalle
keskelle tarvitsevia lähimmäisiä
ja ihmisen kohtaamisesta on tullut
hänelle
elämäntapa.
Ti 20.10.09
Tänään tuntuu siltä, että voisi ottaa asennon, vetää käden lippaan
ja sanoa avioliiton kohdalla - tehtävä on suoritettu.
Aikanaan kun "pahnan
pohjimmainen"
lähti kotoa tuli selkeä
tietoisuus
aktiivisen vanhemmuuden
loppumisesta
ja oman
elämän
alkamisesta. Nyt
tuntuu
jotenkin samanlaiselta.
Mutta tunne on tunne,
sitä,
miten elämä kuljettaa, ei voi
ennalta
tietää.
Tänään
Gunnar oli
poikkeuksellisen
väsynyt
ja ilmeisesti
flunssainen.
Käänsin
sängyn
saadakseni häneen
yhteyden.
Vähitellen hän
piristyikin sen
verran, että jaksoi
syödä, ja
naurahtaakin, kun kerroin
miten
rouvat kävelevät
käytävällä
toisiansa karkuun.
Poislähtiessäni
tuli
suuttumus ja
sättimissanat,
joita
seurasi
mielipaha ja
hyvittely.
Kea, Evan perheen
kuopus, täyttää
15 v.
21.10. ja kummisetä
Peter, oman perheensä
kuopus,
viettää syntymäpäiviään
22.10. Paljon onnea
molemmille!
15-vuotiaalle avautuu jo merkittävällä
tavalla
itsenäistymisen oikeuksia
verrattuna takana oleviin
vuosiin.
Viereisessä kuvassa ovat sisarukset vaarin eli Gunnarin isän kanssa.
Muutama yö sitten yökylässä ollut Levi näki kuvan
ja kuvassa
ukin äitinsä ja
sisarensa kanssa.
Ovat siis
samannäköisiä isä ja poika
ainakin
lapsenlapsen
silmin
katsottuna.
Meillä on
Levin
kanssa tapana
valmistautua uneen
lukemalla iltasatu ja laulaa
joitakin
lauluja. Kerroin, että
ukin
iltarukous
hoitokodissa on Levolle lasken
Luojani, armias ole
suojani,
sijaltaan jos en nousisi, taivaseen ota luoksesi. Levi totesi,
että vanhoille voi käydä niin, että he
eivät enää herää
aamulla ja niinpä
aiheesta sukeutui yötä
vasten lyhyt,
mutta syvällinen
keskustelu.
Su 18.10.09 Onpa
yllättäen kulunut viikko edellisestä kirjoittelusta.
Harvenevat välit
eivät kerro
kiinnostuksen puutteesta tai
passiivisesta olosta, vaan
siitä,
että
tekemisen piiri on
laajentunut
ja arki on muutenkin
ollut vilkasta. Kulunut
viikko on
täyttynyt vakiintuneista yleishyödyllisistä
vapaaehtoishommista ja
sijaisuuksista lapsiryhmissä, myös
neulomisesta, joka
kevättalvella sai
jäädä sormien puutumisen vuoksi.
Tämän hetken akuutit: Smurf täyttää 2 vuotta
tänään!
Omaa
oloani voisin
verrata mäntyyn, jolla on
vain
puolet
juuristossa maassa ja
toinen puoli on
kalliolla. Näin
siksi, että välillä tulee tilanteita,
jotka
panevat
epäilemään Gunnarin sairauden
olleen ajoittain haittaamassa tekemisiä jo
silloin, kun emme vielä
osanneet
edes aavistaa oman
kohtalomme uutta
käännettä.
Sarjaan hoitokodissa sattuu ja tapahtuu liittyvät lauantaina
ottamani kuvat.
Ikkunasta näkyvä maisema
eli lautaseinä oli
saanut uutta
ilmettä,
kun ikkunanpieliä
vasten oli
kaatunut pieni
haapa. Ja harmaa lattia oli saanut
keltaisen värivanan,
kun joku
asukkaista
oli käyttänyt
Gunnarin
huoneen sängynpäätyä
vessanaan. Gunnaria
asia
nauratti ja
minä tulin hänen
naurustaan
iloiseksi,
mutta se
lantin toinen
puoli...
Gunnarin vessa,
niin
kuin ehkä
muidenkin, on
yleisemminkin käytössä.
Pikkuhädässä myös yhteisten
tilojen kukkapurkit tms.
ovat
toimitttaneet vessan virkaa.
Sairaus on
sairaus.
Kun Gunnar kesän
alussa siirrettiin
salista
tv-nurkkaukseen, ja
syy viimein
selvisi,
puhuttiin, että hänen
on itsensä vuoksi hyvä
syödä
rauhallisessa
paikassa. Ajan
kanssa
painotus
muuttui.
Sairauden
mukanaan tuomat kovaääniset rumat sanat
saivat hoitokodin naisasukkaat pelkäämään ja
ja
yleisen
hyvinvoinnin vuoksi Gunnar siirrettiin sivutilaan,
jossa jo oli toinen, sairauden etenemisen vuoksi
"äänekkääksi" muuttunut
asukas.
Ja
näinhän se on. Joku ei siedä Gunnarin sanoja ja
ääntä
ja hän ei siedä jonkun
ääntä ja sanoja. Eräs asukas on alusta
asti pitänyt Gunnaria pelon vallassa
uhkauksella lyödä kirveellä.
Gunnarin vielä
kävellessä olin monet
kerrat todistamassa esille noussutta
pelkoa, johon ei tarvittu sanoja;
vastaantuleminen ja
näkeminen riitti.
Uhkaus
oli "jatkuvasti voimassa ja toistettiin
tarvittaessa". Se
on ollut varmasti
kova koulu heikoksi
muuttuneelle
miehelle,
joka "ei ole pelännyt
mitään".
Henkilökunnan puolelta
tapahtunut leimattiin
miesten
väliseksi kukkotappeluksi,
jossa
Gunnarille osoitettiin oma paikka.
Olenko
katkera? Olen.
Tuettiinko ja autettiinko Gunnaria
näissä
tilanteissa,
kun hoitokoti
sairaudesta johtuen,
paitsi
erotti
kodista,
muuttui myös
pelottavaksi
paikaksi? Onko
näillä kokemuksilla
osuutta
ja
yhteyttä hoidettavuuden
ja
suhtautumisen kanssa? Ei oikeutta maassa
saa ken
itse
sit ei hanki. Kuka
osaa
määritellä
oikeuden
niin, että
se ei polje jalkoihin
toisen
oikeutta ja missä on
määrittelijä,
joka oikeutta
määritellessään osaa rajata
ulkopuolelle omat
heikkoutensa?
Ti 6.10.09 Tässä
istuessani loukotti
ihanan näköinen kettu ikkunan ohitse, siis yllä
näkyvissä
maisemissa. Ketun liike
on
sulavan
kevyt, ja tervettä kettua
on
ihana katsella. Joinakin
aikoina,
kun näkee
kapin
vaivaamia
kettuja,
tuntee itsensä ihan avuttomaksi.
Toisen arki voi olla toisen juhlaa
Tällä
viikolla
ma-su olen takapäivystäjänä
Danskun hoidossa.
Eilen oli
ensimmäinen työrupeama, kun Daniela oli
sairauslomalla päivähoidosta.
Kodinhoito rutiineineen on
luottamustehtävä ja yhtä juhlaa mummolle, joka on
tottunut
pitämään "oorninkia".
Mutta tällä, niin kuin kaikilla asioilla, on
kääntöpuolensa. Se voi olla huono juttu perheelle, kun
mummo koluaa kaikki
paikat,
järjestelee ja lajittelee,
ja mummolle,
jos hänen
oletettaisiin aina
paikalla
ollessaan kohentelevan paikkoja. Kodin
kohentaminen omaehtoisena ja
luvallisena voi olla rentouttavaa ja
kuntouttavaa, suoranaista juhlaa!
Siinä
tiskatessa
muistui mieleeni työtoveri, joka
aikanaan yritti
vedota ja
vaikuttaa
mielipidekirjoituksillaan
isovanhempiin. Hän
toivoi,
että
he tulisivat tekemään
kotityöt ja vanhemmat saisivat ilman arjen
rutiineja mahdollisuuden
viettää
"laatuaikaa" lastensa
kanssa.
Ajattelin,
olisiko
minusta siihen, että
tiskatessani keittiössä lapsen
vanhempi/vanhemmat
olisivat lapsen kanssa "vapaalla" esim. viereisessä
tilassa. Tässä vaiheessa ei, mutta elämän muutoksissa
ajatukset ja tarpeetkin muuttuvat.
Jos palaan
historiassa
vain jonkin
verran
taaksepäin, niin Suomi oli
sodassa
vielä syntyessäni, ja
miehet ja naiset
rintamalla, vain
lapset, vanhukset
ja
perheelliset
naiset
olivat
kotijoukoissa, jotka
nekin
tekivät paljon sodan
vaatimia
poikkeustöitä. Sitten
seurasi Suomen
ylösnosto sodasta ja
sotaveloista,
kaikki
kynnelle
kykenevät rakensivat
maata,
ja tänä aikana lapset
jäivät
suurin
piirtein oman onnensa
nojaan, ellei
ollut isovanhempia tai sukulaisia heitä
hoitamassa. Karuissa oloissa hoivaaminen ja
helliminen ei ollut ensisijainen asia.
Nyt
meillä
on
seesteinen
hyvinvoinnin
aika,
jonka taloudellinen
lama on
aivan eri
asia kuin
sotatila tai sodan
jälkeinen jälleen
rakennuksen aika.
Tätä ei
pidä
sivuuttaa eikä unohtaa!
Toinen
vävyistäni
ihmetteli
puolisonsa
isänmaallisuutta.
Suurempi
ihmettelemisen aihe
olisi,
jos
unohtaisimme
historiamme
ja juuremme!
Onneksi on
olemassa ihmisiä, jotka
ajattelevat laajemmin ja joiden
kautta
kansamme
historia
siirtyy
eteenpäin!
Astioiden
käsin
pesu on antoisaa ja
rentouttavaa
ja tuottaa
kaikenlaisia
ajatuksia!
Su 4.10.09 Yöllä
oli myrsky, joka katkoi sähköjä ja puita. Puolen
yön aikoihin liikenne
oli
ylätalon kohdalla pysähdyksissä poikittain
tielle kaatuneen koivun
vuoksi. Sade
on jatkunut
ajoittaisina, lähes
jatkuvina
kuuroina, ja päällä
olevista
harmaista pilvimassoista
voisi päätellä, että päivä jää
sateiseksi.
Aamulenkin jälkeen, ennen jatkuvampia sateita, puuhastelin
pihalla;
kohensin paikkoja myrskyn jäljiltä,
ravistelin omenapuita, keräsin
saavillisen omenoita
sekä piha-alueen kanttarellit,
vaihdoin sammuneen pihavalon ja laitoin
päiväsaunan.
Saunoessani
palautui
mieleen kappale mennyttä
elämää; Gunnarin
sairauden alku
ilmeni selvimmin
saunaan
liittyvissä
tilanteissa.
Saunan
lämmittäminen
oli hänen tehtäviään ja
siinä tuli
vaihe,
jolloin olimme aika
ajoin
savusaunassa.
Savuiseen
saunaan löytyi
kuitenkin aina
syy ja selitys.
Saunottaessa hänen
peseytymistapansa
alkoivat
poiketa entisestä rutiinista. Yhdessä nämä
seikat eivät vielä hälyttäneet riittävästi. Myöhemmin ja
vähitellen alkoi
tulla
aavistus, että kyse on
jostakin
isommasta asiasta, kun
elämään tuli
paljon
muitakin outoja asioita.
Lopulta ulkopuolisen
henkilön rohkaisemana ymmärsimme hakeutua tilanteen
arviointiin.
Viimeyön myräkässä isännänviiri oli mennyt solmuun,
eikä
välttämättä olisi avautunut ajankaan kanssa ilman
avustusta.
Mieleeni tulee menneen viikon tilanne, jonka johdosta otin
yhteyttä Gunnarin omahoitajana toimivaan hoitokodin
johtajaan Yhteydenotto oli
minulle
lähes ylitsepääsemätön,
mutta
Gunnarin vuoksi
tarpeellinen.
Jännitin
niin, että
kädet olivat
hikiset
sormivälejä myöten. Jännitys ei
johtunut
asiasta, vaan ihmispelosta.
Löysin pari tuntia
lounaan
jälkeen
hämmentyneen Gunnarin
istumassa
hoitamattomana tv-nurkkauksesta toisen
asukkaan
kanssa. Mahdollisuus, että
Gunnar olisi ollut hoitamatta päivälliseen saakka,
oli
olemassa, eikä sitä johtajakaan
kieltänyt. Sovimme, että Gunnar
menee aina
lounaan jälkeen
levolle.
Tilaisuuksia
olla arjen
enkelinä, arkienkelinä,
ei puutu. Tarvitaan vain avointa mieltä ja kiinnostusta
lähimmäisistä,
läheisistä,
kanssaihmisistä yleensä.
Koti,
hoitokoti, paikka
mikä hyvänsä
saattaa täyttää
hyvän hoidon
kriteerit, mutta kiinnostus
yksilöä/ihmistä
kohtaan on vähäinen
tai olematon.
Ihminen tarvitsee
osakseen
huomiota
(rakkautta) ja
olemassaolonsa
todistajia.
Yksi Gunnaria koskeva
huolenaiheeni on,
että
hallinnollisilla asioilla
työllistetty henkilö toimii
tuplaroolissa eli myös
omahoitajana.
Rutiinit kyllä
hoituvat, ja erittäin
hyvin, koska
ne delegoidaan
toisille.
Mutta kuka on
kiinnostunut itse
ihmisestä?
Kuka
seuraa hänen
vointiaan,
kysyy
kuulumisia, käy
katsomassa,
koskettaa
ystävällisesti,
kantaa
vastuuta
yleisestä hyvinvoinnista?
Kenen
mielen päällä hän on,
kenen
omaatuntoa
kolkuttamassa?
Ke 30.9.09. Tänään on sateista ja
puolipilvistä/pilvistä, se vähän
riippuu...
Tummia pilviä
taivaalla
Eilen jäi surullinen mieli
hoitokodissa käynnistä.
Mieliala
vaivasi koko aamuyön ja
valvetunteja
kertyi.
Gunnar oli hyvin
väsynyt.
Aamuvuoron hoitaja oli
siirtänyt hänet sänkyyn, kun oli
todennut hänen
väsymyksensä ja
saanut häneltä itseltään
siihen
vahvistuksen. Olin paikalla
iltapäivän tunteina. Gunnar
nautti
avustamanani välipalan (+ kotoa tuomani
ravintolisän),
jonka
jälkeen alkoi meidän oma
juttumme, ääneen
lukeminen,
jolle on vuosikymmenien
perinteet.
Yllätys oli, kun hoitokaksikko tuli paikalle
klo 16.45 ja
otti tilanteen
haltuunsa lähtien siirtämään
Gunnaria
tv-nurkkaukseen,
enkä ennättänyt saattamaan
lukemaani lausetta
loppuun,
vaan siirsin pikaisesti
kirjapöydän
pois tieltä ja kirjat kasaan. "Hyvästit"
jäivät
jättämättä, saatoin
tapaamisemme päätökseen
tv-nurkkauksessa,
jossa Gunnar oli hämillään.
Hämillään olo lienee dementiaa
sairastavan vakiotila,
mutta minä en
sairasta dementiaa ja olin myös
hämilläni.
Oli ensi kerta,
kun hoitorutiinien
lomassa ei
kysytty puolison
mielipidettä. Aiemmin on
kysytty osallistunko
ruokailuun
esim. ruokailemalla Gunnarin
kanssa tai haluanko, että ruokailu tapahtuu
hänen huoneessaan.
Toisenlaiset
tuulet puhalsivat ja
mietin,
haluanko ottaa selvää niistä,
vai
hyväksynkö
tilanteen
sellaisenaan.
Kuvissa suppilovahveron
toukka ja
meno- ja tulomatkan
pilvinen
taivas.
Ti 29.9.09
Googlatessani tietoa ääreisverenkierron muutoksista tuli eteen sivu fysiologisesta vanhenemisesta. Tuttua tietoa, joka tuttuutensa vuoksi tulee turhan usein ohitetuksi. Aika ajoin tapahtuva kertaus saattaisi hyvinkin toimia peilinä, joka tarvittaessa panisi harmaat aivosolut ajoissa kartuttamaan tulevaisuudessa tarvittavaa kuntopääomaa.
Su 27.9.09
Tavallisuudesta poikkeavalla muuttomatkalla oli
pitkin Suvisaaristontietä kävellyt joutsen. Ylätalon
väki bongasi linnun ja
yritti
parhaansa mukaan ohjata
sitä kohti
merenlahtea.
Pelastuslaitoksen
ohjeena
oli
tarkkailla tilannetta
puoli
tuntia ja soittaa tarvittaessa
uudelleen.
Yhteensä linnulle kertyi
matkaa satoja
metrejä,
joista
loppumatkan se
kulki Petterin
saattelemana merelle johtavan tien risteykseen
saakka, ja
sitten tuli pattitilanne.
Se asettui makuulle
eikä
suostunut
liikahtamaan.
Monien kiinnostuneiden
joukkoon
sattui henkilö, jolla
oli aikaa
ja
neuvokkuutta: levitetyn
huovan
avulla lintu
saatiin välittömästi
uudelleen
liikkeelle ja näin matka eteni juohevasti
merelle asti. Viimeisen
kuvan
oikealla laidalla vedessä on
joutsen
ja vasemmalla puolella tolpan
vieressä kyyhöttää
haikara.
La 26.9.09
Torstaina olimme Rean kanssa yhteisellä matkalla
ja siltä ensimmäinen kuva Evasta. Toinen kuva on
perjantain
aamupäivältä, kun
kävin
tervehtimässä päiväkodin
pihalla
ulkoilevaa Danielaa
(oranssi
puku).
Ystävyys ja ystävä on
ihana
asia!!! Kolmas kuva - kahden auton kohtaaminen
- tapahtui kylätiellä
pe n. klo
17.20,
kun Teemun auto ajoi
saaresta
poispäin
ja minä
kotiinpäin
hoitokotikäynniltä.
Eilen
hoitokodissa Gunnar oli hyvin virkeä ja
hyväntuulinen.
Yksi asia
kuitenkin tässä vaiheessa mietityttää -
jatkuva
nälkä ja laihtuminen. N.
joka 3. päivä vien
1-2 banaania, makkaran, pullaa/kakkua ja
suklaata ja kaiken hän
syö ahnaasti. Laihtuminen ja
ahnaasti syöminen kuulunee sairauden kuvaan,
mutta jo
keväällä jotkut
hoitajista olivat panneet merkille Gunnarin
laitumisen ja alkoi puhe lisäravinnon tarpeesta. En tiedä
onko asia edennyt
puhetta
pidemmälle. Laihtuminen jatkuu,
ja
yritän
omin keinoin
saada sitä pysähtymään.
Nyt
kotivierailuillakin ensimmäinen puoli
tuntia
menee ruokaa ahmiessa.
Omahoitajana hoitokodin
johtaja ei ole
välttämättä
paras
vaihtoehto. Hoitokodin johtaminen on iso
työsarka,
johon omahoitajuus ei
oikein istu, ja
niinpä tehtävät
pitäneekin delegoida toiselle,
joten asukas ei loppuviimeinen ole
kenenkään
tunnolla ja hänet voidaan
hoitaa "rutiinilla" eli siivotaan huone
ja katsotaan
välttämätön, mutta
ihmisenä hän ei ole
kenellekään
tärkeä
ja
merkityksellinen -
ei siis
jää
ns. oman tunnon päälle
puhuttelemaan
mieltä.
Tämänkaltaista
yksinäisyyttä
olen havaitsevinani Gunnarissa - hylätyksi
tulemista.
Millä
ikäkaudella ihmisenä
olemisen
inhimillisten tarpeiden
arvellaan
loppuvan?
Lapsen
hyvinvoinnille
ja
hyvälle
kasvulle ei riitä
perushoito päivähoidossa eli
ruoka ja
vaipanvaihto. Tarvitaan
myös persoonallista
huomioimista ja
virikkeitä. Elämänkaaren lopussa
ihminen on edelleen ihminen samoine
tarpeineen. Hän
tarvitsee
yksillöllistä huomioimista ja mielellään
kiireettömästi (vaikka on
kiire, asiakas ei saa
joutua
maksumieheksi, hänhän maksaa
palvelusta jo muutenkin riihikuivalla
rahalla ja hoitaja
saa vastineen
palvelusta palkan
muodossa).
Ihmisen
elämänkaaren pituutta ei
voi ennalta
määrätä,
mutta sen
laatuun voi
jokainen
meistä
kannanotoillaan,
puheillaan ja
asenteillaan
vaikuttaa
ihan joka päivä!
On vain tultava
tietoiseksi
siitä
minkälaista maailmaa haluaa
itselleen,
lapsilleen,
vanhemmilleen,
läheisilleen ja
rakkailleen olla
rakentamassa!
Ylen Taustapeilissä oli 220909 vieraana arkkiatri
Risto Pelkonen.
Hyvä vanhuus
on meillä jokaisella
varmasti
haaveissa. Mutta miten
määritellä
hyvä
vanhuus?
To 24.9.09
Ma 21.9.09
Uskomattoman ihanan sään innoittamana pesin
illansuussa alakerran ikkunat (sisäpinnat jäivät
odottamaan huonoa
säätä). Ikkunanpesua
edelsi metsälenkki Rean ja koirien kanssa,
sekä
omenapuiden ravistelu,
saaliin huuhtelu ja pussitus. Tänä syksynä
omenat
ovat olleet
niin hyvälaatuisia, että ne
on
kehdannut laittaa
jakoon.
Aamupäivä tuli,
ihanan
rentouttavasti, tuhlattua
tietokoneen
ääressä.
Su 20.9.09
Perjantaina leipäkeikalle mennessäni oli liikenteessä
moottoripyöräilijä omin säännöin. Lyhyen yhteisen
taipaleen aikana
tapahtui monta
rikkomusta
ja kiinnostuin
ottamaan kameran esille,
mutta
olin
hidas kuvaaja ja kohde
pääsi
katoamaan.
Lauantaina
Gunnar
oli kotona ja tässä muutama
kuva.
To 17.9.09
Päivänä muutamana tulin huomaamaan, että olen todella
herkästi syyllistyvää sorttia. Miksi? Sitä en käy
tässä vaiheessa
miettimään. Nyt
riittää elämää rajoittavan
heikon
kohdan havaitseminen,
joka
ilmeni,
kun muutama
viikko
sitten eräs
ystävä totesi, että kirjoitan ahkerasti
kotisivuille. Mitä
hän sillä
tarkoitti, en tullut
kysyneeksi,
mutta otin sen
moitteena
ja
harvensin
kirjoittamista sillä seurauksella, että aloin
olla
alakuloinen ja jopa
masentunut.
Jokaisella
pitäisi
olla jokin kanava
ilmaista
sisintään. Nykyaika tarjoaa
siihen monia
mahdollisuuksia,
mutta
toinen asia on
kiinnostuuko
kukaan sinusta,
tuntemuksistasi ja
kokemuksistasi.
Tämän
päivän tekstistä piti tulla
täysin
toisenlainen, mutta yllättäen
olinkin sairaan
lapsen hoitajana
sienimetsässä
laulelemassa
kantorepussa
olevalle lapselle itse
sepittämääni laulua sieniä vakkaan, sieniä
koppaan,
sieniä metsästä haetaan..., johon hän nukahti ja sain siirrettyä
hänet sänkyyn.
Metsässä lapsenhoitaja Bono niisti nenän
aina, kun otin
sienen
koppaan, ja lapsi tuli koiran
tasolle.
Alun alkaen piti kirjoittaa aivan
muista
asioista, mm. muutama sananen
siitä, miten eilisillan
hämärissä katselin mäyrien ja
kettujen vuorottelevaa
vierailua
pihapiirissä, ja miten alkuviikosta peura oli
syönyt auringonkukkien pienistä
aluista nuput.
Hieno sää, mutta mielialassa on kohentamisen varaa.
Ma 14.9.09
Viikonlopun hieno sää mahdollisti ja innosti monenlaisiin
toimiin. Levi oli yökylässä perjantaina ja illansuussa
naapurukset ja serkukset Daniela ja Levi mm. etsivät
sammakoita ja söivät omenoita. Lauantaina pihalle
levitettiin uutta soraa ja
sunnuntaina pitkäksi ja
tuuheaksi
riistäytynyt ruohikko sai tuta
uuden polttomoottorikäyttöisen ruohonleikkurin tehoa
(jo toisena kesänä
peräkkäin ruoho
loppuviimein vei voiton
eikä
nujertunut
ruismoottorikoneella).
Konetta hakiessa
otin muutamia
ilmekuvia Danskusta, joista "känkkäränkkä"
ja
"ihmettelevä" alla.
Gunnarin
tilassa ei suuria
muutoksia.
Hoitokodin johtaja
kertoi, että
kotikäynnin
jälkeen hän
on ollut
seesteinen. Oma
havaintoni eilen
oli,
että hän oli
jonkin
verran levoton, tuskainen
ja hiljainen,
mutta
suukotteleva.
To 10.9.09
Oli sanoin kuvaamaton jälleennäkemisen riemu kaikin
puolin ja monikerroksisesti, kun Gunnar oli
käymässä kotona
tänään
klo
14-16.
Edellisestä kerrasta oli lähes 8
kk. Hoitokodissa hänellä oli paluun jälkeen vielä klo
17
silmissä
innostunutta
paloa, vaikka takana
oli saunominen aamulla,
lounas,
valmistautuminen matkaan
ja matkan kaikki kokemukset
ja
heikentynyttä kehoa koettelevat rasitukset.
Miksi näin pitkän ajan jälkeen kotona, miksi ei
aiemmin?
Asia on yksinkertainen ja samalla jostakin
syystä mutkikas.
Vierailua
oli omahoitajan kanssa
suunniteltu
toteutettavaksi keväällä tai alkukesästä,
mutta esteitä
tuli ja asia
siirtyi myöhemmäksi syystä
ja
toisesta.
Hoitokokouksessa ilmeni,
että kyse ei ehkä ollutkaan
esim. lomista, vaan siitä, että ohjeistus oli
muuttunut.
Vierailu asukkaan
kotona ei kuulu enää omahoitajan
tehtävänkuvaan. Syksyllä
ja talvella
Gunnar
kävi hoitajan kanssa
virkistäytymässä kotona ja
muualla,
mm. ajelemassa ja kirkossa. Myös Gunnarin
naapuri
kävi vielä keväällä
hoitajansa kanssa kotona. Uudet tuulet
puhaltavat,
mutta niiden suunnasta
ei ole tiedotettu.
Näin jäimme tiedon
katveeseen ja elimme
olemattomassa
toivossa.
Typerää minulta, sen myönnän,
mutta luotin
systeemiin ja luotin
ihmiseen!
Tässä
vaiheessa
ihmettelen,
miksi kaupungin
edustajat eivät
hoitokokouksessa
ottaneet esille vaikkapa
puutteellista
tiedonkulkua, joka oli
aivan ilmeinen puute, ja syy hoitokokouksessa esille
nostamiimme
asioihin.
Ma 7.9.09
Tiltti tuli, ja kaappasi
kaiken!
Pe 4.9.09
Päivä on ollut lämmin, vaikka
välillä on sadellut,
nyt, syyspimeässä illassa sataa
tauotta.
Tätä
viikkoa olen elänyt
jäseniä särkien
kurkkukivussa ja
nuhaisena, ja samanlaista kuntoa on ollut
naapurustossa
muillakin. Jokainen
kuitenkin sinnittelee aikatauluissaan ja
toiminnoissaan,
ja niinpä Teemukin
päätti
osallistua Porkkala
Race
4.-6.9.09 purjehduskisaan.
Kehno kunto lisäsi
hoitokokousta
kohtaan tuntemaani
jännitystä, mutta hyvin
kaikki meni,
myös itse kokous, joka
antoi
ajattelemisen aihetta toivon
mukaan
kaikille yhdelletoista
osallistujalle (lääkäri,
hoitokodin johtaja, 3
hoitajaa, 2
kaupungin
edustajaa, 4
omaista).
Menneelläkin viikolla on ollut
monia iloisia
asioita, joista
yksi on se,
että Ina pääsi
aloittamaan/jatkamaan
opintoja!
---
Eräässä filmissä vuorohenkilö totesi,
että
tässä ajassa nuori voi huonosti, ja toinen, että emmekö me
kaikki voi
huonosti. Näin varmaan
on, että me kaikki
voimme jollakin
tasolla
huonosti.
Ennen
elämän tarpeet olivat
yksinkertaisia
ja elintasosta
ja
yhteiskuntaluokasta
riippumatta
ne
olivat kaikilla
samat. Nyt elämä
on kaikkea
sitä, mitä yksilö
mielikuvituksessaan voi
keksiä.
Ajattelen,
että karkealla jaolla
toiset meistä
elävät
enemmän pinnan päällä
(materia ja
virtuaali) ja
toiset pinnan alla
(tunne ja
historia).
Voimmeko/haluammeko
tavoittaa
toisemme ja ymmärtää
toisiamme?
On vain ajan
kysymys
milloin, iästä
riippumatta, saa
kosketuksen omaan
itseensä
ihmisenä haavoittuvuuden, herkkyyden,
haurauden,
menettämisen,
anteeksiantamisen... jne. kautta.
Parhaimmillaan nämä kaksi maailmaa
tulevat jossakin
vaiheessa
sulautumaan yhdeksi.
Usein haasteita on
tiedossa ja
uusi sivu elämän
kirjassa alkaa silloin,
kun
itse
olen
vahvimmin ja
varmimmin elämäni
hallitsija.
Su 30.8.09
Olen monestakin syystä uupunut tänään:
Gunnarin kohdalla tilanne oli tänään surullinen: hän oli taas tv-nurkkauksessa eristyksissä kahden muun "eristykseen kuuluvan asukkaan kanssa, joista toinen ääntelee ja toinen siirtelee pöytää".
Hänellä oli myös molemmissa käsivarsissa outoja jälkiä, vasemmassa pitkä naarmu
(hoitaja tulkitsi sen kynnen aiheuttamaksi, mutta Gunnarilla ei ollut terävää kynnenreunaa oikeassa kädessä) ja oikeassa kolme selittämätöntä jälkeä, joista kaksi kiinteästi yhteen liittyvää (hoitaja tulkitsi ne hampaanjäljiksi); lakanat olivat likaiset ja peitto haisi pissalle. Pyynnöstä sain uudet liinavaatteet.
Ihmettelen myös sitä, että melko usein löytyy lattialta ruokajäämiä ja/tai pilleri, ja seiniltä juomaraitoja.
Lounaan jälkeen sängylle päästyään Gunnar käpertyi aluksi sikiöasentoon, mutta rentoutui siitä ajanoloon.
Keskiviikkona on hoitokokous Annen aloitteesta, ensimmäinen laatuaan, pelottaa!!! Ja taas toisaalta - onko oikein, että minua puolisona, omaisena, pelottaa. Saman pöydän ääressä istuminenhan voi olla rakentavaa.
Kotiuduttua odotti metsälenkki Teemun, Rean, Smurfin, Rapsun ja Bonon kanssa, ja lenkin jälkeen päivällinen alatalolla. Yllätykseksi kaikki kolme uroskoiraa olivat sulassa sovussa keskenään!
La 29.8.09 Hyvää nimipäivää INA!
Tämän iltapäivän Anne ja Petteri viettävät kuunari Astridilla ja minä
hoidan Danielaa. En tahtoisi hyväksyä sitä, että lapsi ei
ala nukkua oletettuun
aikaan ja
niinpä tein tosissani
töitä
saadakseni
Danielan,
2-v.,
nukahtamaan päiväunille.
Lauloin monenlaiset laulut,
heijasin
rattaita, annoin pää
tyynyyn ohjeita
ja olin
kasvot
peruslukemilla
hänen tarkistaessaan
kasvoiltani tilannetta. Tunnin sitkeän yrittämisen
jälkeen
lopputuloksena oli
nukahtaminen.
Tämä päivä, kuten kaikki elämäni päivät, on ollut opintomatka.
Mitä tänään tähän mennessä olen opinut?
* sain Facebookin kautta
yhteyden vuosikymmenien taakse
* sain
Danielan nukkumaan oman sitkeyteni
ansiosta
*
sain ymmärryksen
siitä, että, ellei voi olla yhteydessä
lapsiinsa ja
lapsenlapsiinsa,
kuhunkin ikäluokkaan
erikseen, ei voi
oppia
puhumaan samaa kieltä kyseisen
ikäluokan kanssa,
ei ymmärtämään ja tulla ymmärretyksi, vain
avoin ja ja
jatkuva vuorovaikutus
pitää yhteyden
kanavat avoinna.
Lapsen suojelu ja
suojaaminen saa
kuitenkin äidit joskus
herkästi
reagoimaan
ja siten vanhemman polven
suora yhteys
lapseen/nuoreen jää
vajaaksi eli kahden persoonan välinen kosketus
jää
toteutumatta ja mummosta tulee
mystinen kummajainen,
jonka sanomisia ja
tekemisiä selittämään
tarvitaan
tulkitseva äiti.
Outo kuvio, mutta vakio käytäntö!
Viikolla oli Rean
syntymäpäivä, mutta ko. päivää edeltävä yönä oli ukonilma,
joka rikkoi meiltä
sähköiset
yhteydet, josta
syystä onnitteluja
ei tullut
ajallaan kotisivuille.
Kuva kuumana kesänä
xx vuonna
Humalistonkadulla lähellä
aikaa,
jolloin Rea syntyi.
Kuvassa Anneli-kummi
Heidin
kanssa ja äiti
Eva 19 kk
kanssa.
Ke 26.8.09
Tänään nimipäiviään viettävät Ilma ja
Ilmatar.
Henkeviä pelätään,
panettelijoita kammotaan,
ylimielisitä
inhotaan,
pilkkakirveitä kauhistutaan,
omituiset jätetään oman onnensa nojaan.
Tutustuin
erikoisissa
olosuhteissa 1930-luvulla kiinanlähettinä
toimineeseen diakonissa,
fil.toht. Ilma Ruth
Ahoon, s.26.8.04, k. 2.3.88.
Hän oli omituinen, oman onnensa
nojaan jätetty,
vahva, erikoinen persoona,
joka varmaan oman
henkilönsä
vuoksi joutui
monenlaisiin
kahnauksiin
ympäristönsä kanssa, ja
tällaisessa
tilanteessa mekin
tutustuimme
17.2.1985.
Vahva,
vapaa,
voimakas, oli hänen
mottonsa. Olin 41
vuoden ikääni
kokenut monenlaista
elämässä,
mutta Ilman kanssa
koettu oli
aivan omaa
luokkaansa,
mieli oli
hämmentynyt, utelias ja
samalla pelokaskin.
Ilman luokse
tehdyt vierailut
päättyivät aina
rukoukseen. Ilma
sanoi nyt
rukoillaan ja rukouksen lopuksi tulivat
voimaasti
lausutut halleeluujaa,
halleeluujaa,
halleeluujaa. Rukoukseen
tottuneella
oli
olemista tilanteessa
ja vielä
enemmän Gunnarilla. Tapaamisen jälkeen kesti
aina
oman aikansa palautua
menneestä, oudosta
maailmasta
nykyhetkeen.
Kuvassa Rean sylissä on
Manu-kissa, joka myös tutustui Ilmaan ja tuotti hänelle
iloa.
Ti 25.8.09
Pe
21.8. 11:17 tuli seurakuntamme rukousrenkaalle viesti: Tyttäreni oli eilen illalla
polkupyöräonnettomuudessa
Amsterdamissa. Hän on siellä
sairaalassa. Hänet leikataan tänään. Hän on
astmaatikko ja
monille lääkeaineille
erittäin yliherkkä. Rukoillaan, että Jeesus
parantaa ja
pelastaa.
Turvaranneke
Nuori nainen oli työkaverinsa kanssa pyöräilemässä vasta hankitulla
pyörällään työpaikkaansa, jossa oli aloittanut edellisellä
viikolla. Ajolinjaa
vaihtaessaan
hän joutui kiskojen
imuun ja menetti
tasapainonsa,
josta
oli seurauksena
onnettomuus.
Sairaalassa todettiin,
että päässä on
iso
haava, ei
kallovammaa, ranne ja käsi
kahdesta kohtaa
poikki, keho
ruhjeilla.
Astma ja yliherkkyydet estivät
välittömän
lääkityksen ja haavojen
ompelua
vaikeutti ihon outo
turpoaminen.
Ennen toimenpiteitä
sairaala lähti
selvittämään lääkintään liittyviä
tietoja edellisestä
kotimaasta, Englannista.
Nopein
apu olisi ollut asuntoon
puhdistusta
odottamaan jääneestä SOS
rannekkeesta.
Työkaveri
soitti
samana iltana Suomeen ja
kertoi huonolla
englannilla
tapahtuneesta.
Työpaikallakin oli ryhdytty
toimiin. Ilmoitustaululle
laitettiin
lista,
jolta voi varata
itselleen
sopivan
vierailuvuoron, koska tiedettiin, että
uudella
työntekijällä ei ollut
tuttuja Hollannissa.
Toipumisloma Suomessa
alkaa sunnuntaina.
Ma 24.8.09, aamun pilviverho on vaihtunut
kirkkaaksi paisteeksi
Hoitokodissa
Gunnar oli eilen kovin
heikkokuntoinen toissapäivänä olleen rajun vatsataudin
jäljiltä.
---
Rippikoulu on
seikkailu, jonka voi
kokea vain
kerran
”Rippikoulun
tehtävänä on auttaa nuorta elämään ja ymmärtämään sitä
uskoa, josta hän on
kasteessa tullut
osalliseksi.
Rippikoulussa nuori voi
etsiä aineksia hyvään
elämään ja
vastauksia vaikeisiin
kysymyksiinsä
kärsimyksestä ja kuolemasta,
opetella toisen
huomioimisen taitoa
ja saada tukea
kasvuunsa
kristittynä.
Rukous
ja
jumalanpalvelus tulevat
tutuiksi
tapana elää Jumalan
yhteydessä.”
Rippikoulu on nuorelle vahvan kasvun, aikuistumisen, aikaa. Rippikoulun jälkeen nuori voi katsoa perhettään uusin silmin. Niinpä rippikoulu koskee koko perhettä. Aikuisen ja nuoren välinen suhde kehittyy. Ehkä nuori ainakin hetkeksi oivaltaa, että kaikesta huolimatta vanhemmat haluavat kuitenkin vain hänen parastaan.
”Jokainen haluaa hyvän elämän. Lapselleen sitä toivoo vielä
enemmän kuin
itselleen. Hyvä elämä
ei välttämättä ole
siloinen. Siinä
on särmänsä, jotka yhtä
aikaa
vahvistavat ja tekevät
nöyräksi. Kaisa
Raittilan tekstiä kotiväen
rippikoulukirjasta ”Herran
kansan ensi
rippi”
Rippikoulun yleistavoitteena
on, että nuori vahvistuu
uskossaan
kolmiyhteiseen Jumalaan ja
kasvaa rakkaudessa
lähimmäiseen.
Juhlien jälkeen
seuraa arki ja arjen
rutiinit, jotka
tahtovat tukahduttaa
vasta kylvetyn
siemenen itämisen ja
kasvun.
Kasvaakseen
kaikki uusi
tarvitsee kasvurauhaa,
tukea,
vaalimista ja hoitoa.
Kasteesta
alkaa
elämänmittainen matka
kristittynä.
Rippikoulu ja
konfirmaatio on
yksi
etappi matkan
varrella,
joka armoliitossa jatkuu
hamaan
loppuun asti. Kuljeta
ja
johda.
Su 23.8.09
aamulla , päivälläEivät
taida purjehtijoilla purjeet
pullistua tänään, koska
on blägä.
Ja luontokin on
aivan hiljaisen
hiiskumaton,
vain satunnaisia linnun
ääniä kuuluu pysähtyneisyyden
keskeltä.
Mutta
kotisivuilla
aika ei pysähdy. Vanha materiaali tuli liian
raskaaksi ja
hitaaksi työstää,
joten on aika kääntää
uusi
lehti.
Olisinpa yhtä herkkä työstämään omaa
raskaaksi ja
hitaaksi käynyttä
kehoani! Yritystä
kyllä on. Kokosin
kuntoiluvälineet
yhteen paikkaan ja
tein
jonkinlaisen
kuntoilusuunnitelmankin, mutta
suunnitelma yksin
ei
takaa minkäänlaista
lopputulosta.
Toiset
lähtevät
reippaasti harrasteen
pariin. Eilen
alkoi
Levillä
jääkiekko ja Teemu
rullaluisteli odotellessa,
tänään
alkaa Danielan
perheellä
perheuinniksi
muuttunut
vauvauinti.